"En ole aina kyennyt toimimaan oikein. Ymmärsin jo teini-iässä, ettei pahuus ole jotain itseni ulkopuolella tapahtuvaa. Rajaa ei voi vetää hyvien ja pahisten välille, vaan se kulkee meidän sisällämme.

Vanhempani erosivat, kun olin yhdeksänvuotias. Sain hirveitä raivareita, sillä olin mustasukkainen isän ja äidin uusista kumppaneista. Maalasin isän naisystävien peilit huulipunalla ja karkailin kotoa. Onneksi äitini miesystävä Kurre kesti iskuni ja huutoni ja vei minut pelaamaan tennistä. Hänestä tuli isähahmo, joka loi minuun uskoa, että pärjään.

On tärkeää saada tukea kriittisissä vaiheissa, myös aikuisena. Jos ympärillä ei ole vahvaa verkostoa, jota vasten elämää voi peilata, ihminen voi huonosti. Osa nuoruuden tutuistani päätyi rikollisille teille. Jos heillä olisi ollut edes yksi luotettava aikuinen, ehkä he olisivat valinneet toisin.

Sain jo lapsena mallin, miten pienet teot kantavat. Minut opetettiin luopumaan osasta vaatteistani ja leluistani, joita lähetettiin vähäosaisille. Se kirpaisi, mutta kun näin kuvan, jossa tyttö piti nalleani sylissä, tunsin iloa. Olen halunnut opettaa samaa lapsilleni. Otin heidät äskettäin mukaan auttamaan turvapaikanhakijoita. Poikani kantoi vaatelaatikoita ja laitoimme tyttöni kanssa ruokaa. Illalla tanssimme, lauloimme ja pelasimme jalkapalloa. Ne hetket eivät unohdu.

Olen miettinyt paljon Martin Luther Kingin sanoja:

’Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.’ Aina on aika toimia sen puolesta, mikä on oikein. Ei vain sanoa hyvää vaan myös tehdä. Seistä hyvän puolella, taistella pahaa vastaan.”

Juttu on julkaistu Kotivinkissä talvella 2015.