Kati ja Toni Laituri istuivat uuden omakotitalonsa paljussa Liedon Ilmarisissa. Pari vuotta sitä ennen valmistunut koti oli unelmien täyttymys. Itse suunniteltu ja rakennettu asunto oli juuri sopiva heidän perheensä tarpeisiin. Paljussa Toni kuitenkin kysyi varovasti vaimoltaan:

– Mitä jos ostettaisiin vanha pankki?

Kati piti ajatusta hulluna. Asia jäi kuitenkin kytemään, ja parin vuoden päästä kirjoitettiin kauppakirjat kylän keskellä sijaitsevasta vanhasta Säästöpankin kiinteistöstä. Siitä tulisi heidän neljäs yhteinen kotinsa.

Laiturien kaikki kodit ovat sijainneet kahden kilometrin säteellä toisistaan. Jokainen niistä on tehty itse, joko alusta asti käsin rakentaen tai vanhaa uudelleen remontoiden. Kun kaupat pankista oli tehty ja asunto laitettu myyntiin, lähes kaikki kysyivät, miksi luopua uudesta ja ihanasta kodista.

– Ihmettelijät eivät kuitenkaan tunne meitä niin hyvin, tai tienneet meidän rakentajaluonteenpiirteestä. Kun rakentaa itselleen parin vuoden ajan ja sen jälkeen kantaa tavarat sisään, ei kodissa olekaan enää uutuudenviehätystä. Tekevänä ihmisenä minulla on palo uusiin projekteihin koko ajan, oli ne sitten omia tai muille tehtäviä, Toni kertoo.

Vanha pankki oli perheelle täydellinen. Se sijaitsi lähempänä lasten koulua ja oli niin iso, että saman katon alle mahtui myös Katin sisustus- ja lankakauppa Kotilaituri. Kodin neliöt pienenivät, mutta yritys sai puolta isommat tilat. Vanhaan konttorinhoitajan asuntoon Toni remontoi perheen uuden kodin, pankkisali ja holvi varattiin Katin yrityksen käyttöön.

– Ikä on tuonut sen, että elämän rullaaminen ja sopiva sujuminen ovat runsaita neliöitä tärkeämpiä. Kompaktit, toimivat tilat ovat nyt riittävät meille, Kati miettii.

Muutaman kuukauden kestäneessä remontissa pariskunta laittoi kaiken uusiksi ulkoseiniä lukuun ottamatta. Kulkuaukkoja muutettiin toiminnallisemmiksi, seiniä avattiin ja ikkunat vaihdettiin sekä korotettiin. Remontin haluttiin kuitenkin noudattavan rakennukseen tyyliä ja aikakautta. Kati rakastaa talon arkkitehtuuria ja laatikkomaisia muotoja. Ostopäätöstä ei yhtään vähentänyt se, että takapihalle sai rakennettua upean atriumpihan.

Kati kuvailee kotinsa sisustustyyliä skandinaaviseksi, mutta myös mid-century moderniksi eli 30–60-luvun sisustusta ja arkkitehtuuria mukailevaksi. Hän on aina viehättynyt vanhoista huonekaluista, joita etsitään niin antiikkiliikkeistä, kirpputoreilta kuin nettihuutokaupoistakin. Ostopäätös tehdään spontaanisti ja uuteen esineeseen rakastuessa siitä ollaan valmiita maksamaan paljonkin.

– Minulle ei ole kuitenkaan mitään erityistä merkitystä suunnittelijalla tai valmistajalla. Pääasia on, että huonekalut ja esineet ovat kauniita ja toimivia. Luulin haaveilemani Arne Jacobsenin Egg-tuolin olevan täydellinen, mutta se ei sopinutkaan yhtään omalle selälleni.

Vanhojen kalusteiden lisäksi Kati keräilee keramiikkaa ja taidelasia. Hän haaveilee television ympärille kirjahyllystä, johon saisi järjestykseen kaappeihin piilotetun designlasikokoelman. Se sisältää taidetta niin Nanny Stilliltä, Helena Tynelliltä kuin Erkkitapio Siiroiseltakin. Osa näistä aarteista on Katin isän urheilupalkintoja 1970–80-luvuilta.

Tein hetki sitten itselleni aarrekartan ja huomasin, että minulla on nyt ne asiat, joista haaveilen.

Laitureiden perheen arjessa parasta ovat hitaat aamut. Sellaiset, jolloin ei ole sovittuja aikatauluja. Silloin aamukahvit kannetaan terassille ja koko perhe on samaan aikaan kotona. Ne hetket ovat kuitenkin harvinaisia. Yleensä jommallakummalla perheen aikuisista on aina jokin projekti kesken. Kati on ylpeä Tonista, joka pystyy toteuttamaan kaikki hänen ideansa ja hullut haaveensa. Hän myöntää, että käsistään taitava aviomies tekee välillä laiskaksi.

– Tein hetki sitten itselleni aarrekartan ja huomasin, että minulla on nyt ne asiat, joista haaveilen. Elämä on tässä ja nyt. Ei sitten joskus.

Lähipiiri tietää, ettei pankki ole Laitureille loppuelämän koti. Kun lapset kasvavat isommiksi, laajenevat samalla mahdollisuudet. Katin ja Tonin yhtenä haaveena on oma rautapaatti. Siitä tulisi asuntolaiva, jolla pääsisi myös matkustamaan. Siinä riittäisi Tonille motivaatiota ja haastetta taas muutaman vuoden tarpeisiin.

– Voi olla, ettei haaveemme välttämättä ikinä toteudu. Toivottavasti näin kuitenkin käy. Haaveiden pitää aina ollakin vähän haastavia.