”Kuolin hetkeksi, mutta selvisin” – Sydänsairas Heidi, 41, oppi elämään pelon kanssa

”Kuolemanpelko on kuin ruma astia, sukukalleus, jonka on saanut lahjaksi. Sitä ei voi heittää pois, mutta kukaan ei halua pitää sitä näkyvissäkään. Sitä käytetään hyvin harvoin ja yritetään pitää kaapissa piilossa.

Joskus se unohtuu pöydälle pitkäksi aikaa, ja siihen saattaa jopa hetkellisesti tottua – kunnes sen taas muistaa siivota piiloon.

Kuolemanpelosta tuli osa elämääni reilut kuusi vuotta sitten, kun sydämeni pysähtyi yllättäen. Kuolin hetkeksi, mutta selvisin. Erityisesti henkinen toipuminen on vaatinut aikaa.

Heidi, 41, on kohdannut mones­ti elvyttäjänsä ja törmää heihin toisinaan. ”Olen kiittänyt heitä lukemattomia kertoja henkeni pelastamisesta.”

Ennen sairastumistani elin hyvin tavallista arkea, kolmikymppisen ruuhkavuosia. Kävin vuorotöissä palvelutalon keittiössä ruokapalvelun työntekijänä eli keittelin vanhuksille puuroa.

Nyt 13- ja 20-vuotiaat lapseni olivat molemmat koululaisia, nuorempi ekaluokkalainen ja vanhempi yläkoulussa. Päivät olivat aamusta iltaan asti täynnä lasten kuskailua harrastuksiin, huushollin pyöritystä ja koirien lenkitystä. Vietin mukavan keskiluokkaista elämää.

Minulla on ollut aina sydämen läppävika eli häiriöitä veren virtauksessa sydämen lokerosta toiseen. Tutkimuksissa lääkärit kuitenkin aina totesivat, ettei se vaikuttaisi elämääni. Kävin parin vuoden välein kontrollitarkastuksissa, eikä sydämestäni koskaan löydetty mitään hälyttävää. Toisinaan minulla oli rytmihäiriöitä, mutta ne eivät haitanneet arkeani. Pientä tykyttelyä pidettiin lääkärissä normaalina, koska olin muuten hyväkuntoinen nuori nainen.

Nuoremman lapseni syntymän jälkeen selviteltiin, oliko minulla lisäksi myös laajentunut sydän. Tämä epäily jäi kysymysmerkiksi. Olen 190 senttimetriä pitkä, ja lääkärit totesivat, että sisäelimeni ovat siksi luonnostaan isompia kuin vaikkapa 160-senttisellä naisella.

Talvella 2017 olin murtanut jalka­pöytäni jumpassa ja joutunut sen takia sairauslomalle.

Helmikuussa tulin käymään työterveyshuollossa ja työpaikallani. Palvelutalo, jossa olin töissä, sijaitsi terveysaseman kyljessä.

Ajoin auton parkkiin, menin sisälle, jätin ulkovaatteeni työntekijöiden kahvihuoneeseen ja menin työterveyslääkärin vastaanotolle.

En muista mitään sen jälkeisistä tapahtumista. Minulle on kerrottu, että palasin vastaanotolta takaisin kahvihuoneeseen juoruamaan niitä näitä. Istuskelin kiikkustuolissa höpöttelemässä, kunnes menin elottomaksi kesken lauseen. Kuulemma näytti siltä kuin olisin yhtäkkiä nukahtanut.

Kaikki tähdet ja palaneetat olivat silloin oikeassa linjassa, koska terveysaseman henkilökunta lääkäreineen oli juuri lounastauolla naapurihuoneessa. Ammattitaitoinen elvytysryhmä saatiin hetkessä paikalle.

Olin elottomana kymmenen minuutin ajan. Sydäntäni käynnistettiin iskurilla neljästi. Ilman sitä olisin menettänyt henkeni 35-vuotiaana.

Sairaalajaksoni kesti kolme viikkoa, enkä muista sen alkuvaiheesta mitään. Ihmiset ovat elvytyksen jälkeen hyvin sekavia, ja minäkin kyselin vähän väliä, miksi olen sairaalassa.

Sydänpysähdykselleni ei löytynyt yksiselitteistä syytä. Se oli monen asian summa ja todennäköisesti rytmihäiriöiden aiheuttama. Minulla todettiin rytmihäiriötaipumus, pidentynyt QT-aika ja sydänlihassairaus nimeltä sydäntä laajentava eli dilatoiva kardiomyopatia.

Tällainen sydäntautien rypäs on ymmärtääkseni melko harvinainen. Olen ikään kuin sydäntautien lotto­voittaja.

Nyt käytän kolmea eri lääkettä, jotka tuntuvat toimivan. Lisäksi minulle asennettiin sairaalassa ollessani sydämentahdistin. Olen kuullut, että monen nuoren mielestä vierasesineen asentaminen kehoon tuntuu vaikealta, mutta minä otin sen ilolla vastaan. Tahdistin tuo minulle turvaa, sillä se valvoo sydäntäni.

Ahdistukseen en ollut varautunut. Kesti jonkin aikaa ennen kun ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Jo sairaalassa pyysin keskusteluapua ja sain tavata kriisisairaanhoitajaa myös kotiuttamisen jälkeen. Keskustelut ammattilaisen kanssa helpottivat akuuteinta ahdistustani.

Äitini oli tullut auttamaan perhettämme arjen pyörittämisessä, kun jouduin sairaalaan. Kun hän kuukauden kuluttua lähti, tuntemani ahdistus ja kuolemanpelko olivat suurimmillaan.

Henkinen jaksamiseni meni pitkään vuoristorataa: yhtenä hetkenä iloitsin selviämisestäni ja siitä, että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan – yksin auton ratissa tai kotona olisin kuollut. Mutta onnen tunteet vaihtuivat herkästi pelkoon ja ymmärrykseen siitä, että olin todella lähellä kuolemaa.

Tarkkailin itseäni jatkuvasti ja pelkäsin uutta kohtausta. Minua pelotti, että jokainen tuntemus olisi oire uudesta lähestyvästä sydänpysähdyksestä.

Ensimmäinen elvytyksen jälkeinen vuosi oli vaikein. Minulla oli näköhäiriöitä ja vaikeuksia lähimuistin kanssa. Näin painajaisia ja nukuin huonosti. Hakkasin päätäni seinään, kun huomasin unohtaneeni jotakin. Saatoin laittaa riisit kiehumaan ja havahtua palaneen käryyn. Aivosumuni oli sakeaa.

Se oli vaikeaa toimeliaalle ihmiselle, joka on tottunut aktiiviseen elämään. Olisin halunnut palata töihin, mutta lääkärit kielsivät ja jatkoivat sairauslomaani. Tuntui, että muut päättivät asioistani ja minä seurasin vierestä. Se tuntui nöyryyttävältä.

Ajan kuluessa oireeni helpottivat, mutta kuolemanpelko jäi.

Sileäkarvaiset colliet Siiri (kuvassa) ja Irma rauhoittavat Heidiä. ”Koirien silittäminen helpottaa pahaa oloa. Irma on kova valvomaan olo­tilaani ja kyhnää normaalia enemmän iholla, jos aistii pahan olon.”

Traumaperäinen stressihäiriö voi kehittyä ihmiselle, joka on kokenut poikkeuksellisen järkyttävän, voimakasta ahdistusta aiheuttavan tapahtuman. Minulle kävi niin sydämenpysähdykseni vuoksi.

Arjessa pelko ei pyöri koko ajan ajatuksissani. Mutta kun joku läheinen tai tuttu ihminen kuolee, tunne palaa hetkessä. Mitä enemmän suru-uutinen koskettaa, sitä voimakkaampi pelko sisältäni nousee.

Tällaisina hetkinä tuntuu kuin aivoni menisivät jumiin. Olen jo oppinut kaavan, joka silloin toistuu: mietin tapahtunutta parin tunnin ajan. Sitten ahdistus tulee ylitseni hyökyaallon tavoin. Tuntuu, että hukun sen alle enkä pääse omin neuvoin ylös.

Silloin saan avun ahdistukseen määrätystä lääkkeestä. Kun sen vaikutus alkaa, ajatukseni selkiytyvät. En halua rääkätä itseäni tai läheisiäni sillä, että yritän väkisin selvitä lääkkeettömästi ja vietän iltani parkuen ahdistustani.

Kuolemanpelkooni liittyy itsekkyyttä ja häpeääkin. Kun jollekin muulle tapahtuu jotain pahaa, en osaa ajatella muuta kuin itseäni. Se on noloa, mutta olen oppinut kestämään erilaisia tunteitani.

Sairastuminen vaikutti valitettavasti moniin ihmissuhteisiini. Avioliittooni päättyi eroon, ja jotkut ystävistäni kaikkosivat.

Kun elämä muuttuu radikaalisti, jyvät karsitaan akanoista. Minusta tuntui, että kaikista ystävikseni luulemistani ihmisistä ei ollut tuekseni kuntoutumisen aikana.

Olen mukana Sydänliiton vertaistukitoiminnassa ja käynyt kokemustoimijakoulutuksen. Joskus omien tunteiden sanoittaminen on vaikeaa, mutta muiden sydänsairaiden kanssa vaikeistakin asioista pystyy keskustelemaan. Vertaistukitoiminta tuo valtavasti iloa elämääni. Toiselta saman kokeneelta saatu tuki on ainutlaatuista.

En pysty palaamaan vanhaan työhöni sen fyysisen raskauden vuoksi, joten aloitin kolme vuotta sitten ammattikorkeakoulussa. Opinnot ovat nyt loppusuoralla. Tarkoitus on valmistua tradenomiksi tänä vuonna.

Muuten sydänsairauteni ei juurikaan rajoita elämääni. Tahdistimen vuoksi en saa hitsata tai ampua haulikolla niin, että ase nojaisi vasemmalle puolelle kehoani. En saa oleilla voimalinjojen alla enkä mennä konserteissa kovin lähelle äänentoistolaitteita. Voimakkaita magneettikenttiä on syytä välttää. Metallinpaljastimet pitää aina kiertää.

Myös monet huvipuistolaitteet ovat sydänsairailta kiellettyjä. Kun tahdistin asennettiin, suurin huoleni oli, enkö pääse enää vuoristoratoihin. Kaksi kardiologia on kuitenkin arvellut, että kanttini loppuu ennemmin kuin tahdistimeni toiminta vaarantuu.

Sydänpysähdyksestäni tuli helmikuussa kuusi vuotta. Tuona aikana pelkoni on loiventunut. Sen käsittely on ollut pitkä prosessi. Olen miettinyt paljon sitä, miten lapseni olisivat pärjänneet ja selviäisivät, jos kuolisin. Olen suunnitellut hautajaisenikin.

Tulevaisuus aiheuttaa silti yhä minussa jonkin verran ahdistusta. Sairastamani dilatoiva kardiomyopatia on aika lohduton sairaus. Lääkäri kielsi minua googlettamasta sitä, mutta totta kai etsin internetistä kaiken mahdollisen tiedon.

Nopeasti kävi ilmi, että kyseessä on kuolemaan johtava sydänlihassairaus, jonka elinaikaennusteet ovat synkkiä. Tieto ei ollut kovin mieluinen ihmiselle, joka kärsii muutenkin kuolemaan liittyvästä ahdistuksesta. En silti tuijota tilastoja vaan keskityn elämään tässä hetkessä.

En usko, että kuolemanpelkoni koskaan katoaa. Se aktivoituu välillä, mutta olen oppinut olemaan sen kanssa. Olen aina ollut luonteeltani optimistinen, enkä tämänkään kokemuksen myötä pudonnut kuoppaan. Huumorin­tajuni on aina ollut musta, mutta nyt se on tervaisen tahmean synkkä.”