Kotivinkki

Kun lapsuudenkoti myytiin, Jenna kävi läpi raskaan raivausurakan – ”Ongelmia syntyy, jos menetystä ei saa kunnolla surra”

1


Kun lapsuudenkoti myytiin, Jenna kävi läpi raskaan raivausurakan – ”Ongelmia syntyy, jos menetystä ei saa kunnolla surra”

Lapsuudenkoti on tärkeä osa identiteettiä siinä missä ihmissuhteetkin. Kun Jenna Parmalan oli aika jättää hyvästit rakkaalle puutalolle Helsingin Pitäjänmäellä, muistot kotoa lähteneestä isästä, kuolleesta siskosta ja entisistä poikakavereista putosivat syliin odottamatta.
Teksti Jenna Parmala
Kuvat Petri Mulari

Viimeinkin se menee kiinni. Painan käteni valkoisen muuttolaatikon kannen päälle ja napsautan reunojen lukot paikoilleen. Istun jätesäkkien keskellä kellarissa ja puuskutan.

Olen juuri pakannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni muistot yhteen laatikkoon. Vaalean muovilaatikonkannen läpi kuultaa punainen lippalakki, sekalainen kasa kortteja ja kirjeitä ja muovisen dinosauruksen vihreä häntä. Ulkopuolinen näkee sekalaista roinaa, mutta minulle siinä on lapsuuteni.

Kun rakas punainen lippalakkini Viron-reissulla hetkeksi katosi, olin murheen murtama, identiteettini menettänyt. Oi sitä onnea, kun se löytyi. Vihreän dinosauruksen kanssa olen matkustanut viidakoista avaruuteen asti. Paperipinosta törröttää 16-vuotiaana täyttämäni kalenteri.

”BILEET ANNIKALLA” kuului iltani suunnitelmiin juuri tänä päivänä 15 vuotta aiemmin.

Yksi laatikko.

Kun maaliskuussa hain äitini varastosta kahdeksan suurta laatikollista sinne säästämiäni lapsuudenkodin tavaroita, päätin, että yhden pitää riittää. Halusin menneisyyden, jota olisi kevyt kantaa.

Muistojen laatikko on lahja minulta itselleni, aikakapseli menneisyydestä, laatikollinen sentimentaalista rojua. Jotain, jonka voi heittää roskiin, kun kuolen. Se on kaikki, mitä minulla on jäljellä lapsuudenkodistani.

"Vaarin minulle puusta irrottama kääpä ja varmaan koko 1990-luvun taskussani kulkenut graniittipala ovat muistoja, joiden merkitystä ei varmasti ymmärrä kukaan muu kuin minä."

Lapsuudenkoti on osa identiteettiä

Vaaleanpunainen pioni ja sen maljakko lentävät kaaressa ilmaan omakotitalon pihalla. Pikkuveljeni potkaisee karjuen kukan menemään ja marssii hartiat leveinä lapsuudenkotimme portista ulos. Olemme juuri riidelleet siitä, kumpi on raskaampaa, tavaroiden lajitteleminen laatikoihin vai laatikoiden kantaminen ulos.

Huudan veljen perään kuin palosireeni. Minusta tavaroiden lajitteleminen on sielua syövä kokemus. Olen puoli tuntia aiemmin käynyt läpi pöytälaatikon, jossa oli vuonna 1993 kuolleen pikkusisaremme sairaskertomukset, sekalainen kasa päiväkirjoja ja eronneiden vanhempiemme hääkuvat. En muista, koska olemme viimeksi riidelleet veljeni kanssa tällä tavalla.

On heinäkuu 2012, ja olemme tyhjentäneet lapsuudenkotiamme kuukauden verran. En ole osannut varautua siihen, miten paljon tunteita työ minussa herättää.

Lapsuudenkodista luopuminen voi tuntua yhtä pahalta kuin läheisen kuolema.

Olemme asuneet tässä talossa yli kaksikymmentä vuotta.

Muistoja on kaikkialla. Veljeni kiinni pamauttama pihaportti on isän rakentama sekä minun ja vaarini valkoiseksi maalaama. Sillekin on kuukauden päästä jätettävä hyvästit.

Ympäristöpsykologi ja psykoterapeutti Kirsi Salonen tietää, miksi olemme veljeni kanssa niin stressaantuneita, että huutoriitelemme. Lapsuudenkoti on osa ihmisen identiteettiä siinä missä tärkeät ihmissuhteetkin. Ei ihme, että siitä luopuminen voi tuntua yhtä pahalta kuin läheisen kuolema.

Papin varpaat ruskealla karvamatolla

Äiti pohti talon myymistä ensimmäisen kerran jo vuonna 2007. Ajatus sai minut ja veljeni itkemään, eikä äiti lopulta hennonut myydä. Koska 70-vuotiasta taloa on kallis hoitaa, hän piti asiaa kuitenkin jatkuvasti esillä.

Lopulta viiden vuoden väsytystaistelun jälkeen ymmärsimme, että äidin oli pakko jatkaa elämäänsä. Veljeni pohti viimeiseen asti, voisiko ottaa lainaa ja ostaa lapsuudenkotimme.

Perheemme muutti vanhaan puiseen omakotitaloon Helsingin Pitäjänmäellä vuonna 1990. Minä olin silloin kaksi- ja veljeni yksivuotias.

Joka vuosi veljeni syntymäpäivien aikaan pihan viisi omenapuuta kukkivat hohtavan valkoisina. Kesäisin irrottelimme orapihlaja-aidan piikkejä kantapäistämme, huidoimme ilmassa lentäviä sylkikuoriaisia, katoimme pihalle ruokapöydän ja katsoimme, keitä tuttuja tänään tulisi syömään.

Isä soitti pihalla haitaria. Leikattu ruoho tuoksui, kun opettelin vaarini kanssa pyöräilemään talon ympäri. Lasten salainen polku naapurinlasten pihaan kulki aidan viertä. Iltaisin äitini sytytti kynttilät ikkunalaudoille.

Sisällä talossa pulputti akvaario, jossa pikkuruiset täpläravut heiluttelivat saksiaan miljoonakaloille. Narisevat puuportaat veivät ylös lastenhuoneeseen, ja tiesimme, että matkalla oli hyvän onnen saamiseksi kosketettava seinästä törröttävää kylmää vesiputkea ja vältettävä kuumaa.

Kun siskoni kuoli vain muutaman päivän ikäisenä synnynnäiseen sydämen kehityshäiriöön, hänen kuolinkuvansa asetettiin piirongin päälle akvaarion viereen. Olin viisivuotias.

Hautajaisten jälkeen pappi seisoi olohuoneemme ruskealla karvamatolla ja kertoi kovaan ääneen Jobin kohtaamista kärsimyksistä.

Sen jälkeen leikimme veljeni kanssa monta vuotta hautajaisia ja hoidimme kotitalon pihaan kaivettua ötököiden hautausmaata.

Tavarat auttavat muistamaan, halusi tai ei

Faksi! Onko siis tää totta? Kesäkuussa 2012 ystäväni kohottaa vanhan faksin kuulokkeen korvalleen. Seisomme lapsuudenhuoneessani jätesäkkien ja laatikoiden keskellä. Olemme lajitelleet tavaroita koko päivän ja ystäväni löydöstä päätellen olemme edenneet jonnekin 1980-luvulle.

Pahinta lapsuudenkotini tavaroiden lajittelussa on se, etten voi valita, millaisia muistoja katselisin seuraavaksi.

Olen kuitenkin jo tajunnut, etteivät tavarat noudata mitään havaittavaa logiikkaa, aikajanaa tai lajityyppiä. Niitä vain on, valtavasti, ja ihan jokaisesta minun on tehtävä päätös.

Pahinta lapsuudenkotini tavaroiden lajittelussa on se, etten voi valita, millaisia muistoja katselisin seuraavaksi.

Päälleni vyöryvät hyökyaaltona isän nuoruudenaikaiset kirjeet, kuvat vaarista kuolinvuoteella, lapsuudenystävän pehmolelu, äidin pitkä kirjoitus veljeni syntymästä, ex-poikaystävän kaulakoru ja vanhemmilta piilotettu tahmea viinapullo.

Äkkiä olen taas teini.

Muistan leffaillat, vaahtokylvyt, pussailut riippumatossa sekä pitkät viikonloput yksin kotona, kun en suostunut lähtemään kesämökille. Joimme kaverien kanssa salaa vanhempieni laatikkoviinejä ja konttasimme humalassa pihanurmikolla. Muistan ne bileet, joissa mukaan punkivat parikymppiset pojat. Aamulla talon seinässä oli sininen graffiti, astiakaapissa sinappia ja pihanurmikolla kaikki äidin tamponit levällään kuin ilotulitusrakettien jäänteet.

Silloin nolotti, nyt jo naurattaa. Psykoterapeutti Kirsi Salonen tunnistaa ilmiön.

– Tavarat ovat kuin pommeja, jotka räjäyttelevät menneisyydestä esiin jo unohtuneita muistoja ja käsittelemättömiä tunteita. Parhaimmassa tapauksessa ne toimivat ankkureina, jotka auttavat muistamaan ja käsittelemään tunteita.

Jos käsittelemättömiä asioita on paljon, niitä olisi Salosen mielestä hyvä käydä läpi läheisten tai ammattiauttajan kanssa.

– Tärkeintä on muistaa, että tavarat eivät ole osa sinua, vaikka ne sisältäisivätkin tärkeitä muistoja. Tavarasta tulee taakka, jos sen liittää liian tiiviisti osaksi identiteettiä.

Kun tyhjennän lapsuudenkotiani kesällä 2012, en ajattele identiteettiäni. Yritän vain päättää, menevätkö yhdeksänvuotiaana tekemäni piirrokset säilytetään-, poistetaan vai ehkä-kasaan.

Heitän koko nipun ehkä-kasaan. Kasan koko osoittaa, että olen surkea päätöksentekijä.

Lopulta ehkä-pino on niin suuri ja aikaa niin vähän, että minun on pakko pakata koko läjä laatikoihin. Kiikutan ne varastoon yhdessä säilytetään-tavaroiden kanssa. Kadun sitä tulevina kesinä, kun lajittelen tavaroita uudestaan aina vain pienemmissä varastoissa.

Uutta ja vanhaa. Jennan isän ja äidinisän rakentama kaivorakennus on vielä pystyssä.

Isän muistoja ja muistoja isästä

Heinäkuun lopussa huoneeni lattialle on ilmestynyt neljäs pino. Sen nimi on isä.

Vanhempani erosivat, kun olin 17-vuotias. Ero oli ollut tulossa jo vuosia, sisareni kuolemasta asti. Vanhempani suhtautuivat menetykseen eri tavalla: kun äiti kokosi värikkäästi pukeutuneita ihmisiä tai chi -ryhmiin kotitalomme nurmikolle, isä korjasi työhaalarit päällä kaivoa takapihalla.

Isä vei mukanaan soittimensa, vaatteensa ja olohuoneen huonekalut. Äiti hankki tilalle antiikkikalusteita ja ripusti seinälle kolmimetrisen hirvitaulun.

Koska isä otti mukaansa vain tärkeimmät, hänen menneisyytensä velloo yhä talossa. Isä on hienotunteinen eikä tule paikalle, mutta kyselee maalaamansa taulun ja oman isänsä diaprojektorin perään.

Toimitan tavarat isälle ristiriitaisin tuntein. Työ talolla on näännyttävää, ja toivoisin, että hän olisi itse järjestämässä tavaroitaan. Toisaalta löydän hänestä jatkuvasti puolia, joista en ole tiennyt. Otan itselleni leveästi nauravan nuoruudenkuvan, pari hääkuvaa, vanhan piipun ja kirjeitä 1970-luvulta.

Isä-pino huolestuttaa minua. Osaanko säilyttää asiat, jotka ovat isälle tärkeitä ja kertovat hänestä jotain? Ymmärränkö, mikä on roinaa ja mikä tärkeää?

Kun äitini kihlattu paiskaa yhdellä heitolla roskiin kupillisen kuivattuja ruusuja, jotka olen säästänyt eri hautajaisista, järkytyn. Hän kertoo luulleensa, että ne olivat vanhentuneita naisten tuoksujuttuja.

Vuosia myöhemmin olen iloinen siitä, ettei minun tarvitse pakata muistojeni laatikkoon kymmeniä vuosia vanhoja hautajaisruusuja.

Aika jättää hyvästit

Kun lapsuudenkodin huoneet ovat vihdoin tyhjät, veli ripustaa seinille valokuvia. Niissä vilkutetaan talon portailla, suudellaan pihalla, syödään joulupäivällistä pitkän pöydän ääressä ja katetaan mansikkakakku omenapuiden alle. On aika sanoa hyvästit.

Taloon kerääntyy kymmeniä rakkaita ihmisiä. Lapsuudenystävät, sukulaiset, lähiöporukat, tyttökaverit, entiset rakastetut ja nykyiset ystävät tulevat kohottamaan maljan hyvälle kodille.

Olen kutsunut spontaanisti joukkoon myös miehen, jota en oikeastaan vielä tunne. Nyt olen kiitollinen siitä, että aviomieheni ehti nähdä, mistä olen kotoisin.

Ongelmia syntyy, ellei kodin menetystä saa kunnolla surra.

Illalla pihalle sytytetään nuotio. Sen ääressä kerrotaan tarinoita talosta, joka ystävien mielestä on sekoitus muumitaloa ja huvikumpua.

Toimimme fiksusti, sanoo psykoterapeutti Kirsi Salonen. Ihmisen mieltä tuppaavat vaivaamaan eniten keskeneräiset asiat. Siksi myös talo ansaitsee hautajaiset, luopumisen rituaalin.

Ongelmia syntyy, ellei kodin menetystä saa kunnolla surra. Salosen vastaanotolla itketään eniten kotien ja lemmikkien menetyksiä: surulle ei ole aiemmin löytynyt paikkaa.

Hyvästijätöstä huolimatta meitä muuttajia itkettää seuraavanakin päivänä. Ajattelen, että ellen enää koskaan mene Pitäjänmäelle, voin kuvitella, että talo on vielä meidän.

Tyhjennysurakan päätteeksi olen riitaantunut veljeni kanssa lopullisesti. Emme ole puhuneet toisillemme juhlien jälkeen. Mykkäkoulumme loppuu vasta syksyllä, kun mummo joutuu teho-osastolle.

Lapsuudenkoti uusille lapsille

Huhtikuussa lapsuudenkodin uudet asukkaat ottavat yhteyttä ja pyytävät katsomaan uudistettua taloa. Suostun epäröiden äidin seuraksi.

Jo pihalla kadun päätöstäni: isän rakentama portti on tiessään, samoin orapihlaja-aita ja minulle rakas, korkea mänty. Itkettää.

Sitten näen pihalla kaksi lasta. Isosisko ja pikkuveli juoksevat peräkkäin taloa ympäri, ja heidän ikäeronsa näyttää olevan ihan sama kuin minulla ja veljelläni. Olen hyvilläni. Tajuan, että vaikka talosta ei tullut minun sukuni mummolaa tai veljeni poikamiesboksia, siitä tuli lapsuudenkoti uusille lapsille. Ajatus lohduttaa minua.

Ihan pian omenapuut kukkivat, ilmassa tuoksuu ruoho ja uudet lapset löytävät aidanvierustan salaisen polun.

Puinen aita ja lasten puumaja kertovat uudesta elämästä. Talon sininen ovi on Jennan perheen maalaama.

Muuttajan tärkeä kysymys

Lapsuudenkoti on tärkeä identiteetin osa. Ympäristöpsykologi ja psykoterapeutti Kirsi Salosen mukaan lapsi nauttii ympäristöstä kaikilla aisteilla: menee salaiseen komeroon, kun tarvitsee rauhaa, tai pihalle, kun haluaa toimintaa.

Aikuinen etenee maisemassa puhelin kädessä eikä koe maisemaa samalla tavalla moniaistisesti kuin lapsi. Vaikka aikuinenkin saattaa hakeutua suosikkipuunsa alle raskaan työpäivän jälkeen istumaan, voi olla vaikea hahmottaa ja selittää, miksi puun kaatuminen myrskyssä tuntuu niin pahalta. Oikea vastaus on, että aikuinenkin on säädellyt puun avulla omia tunteitaan.

– Kun muutto on edessä, tärkein kysymys on tämä: mitä sellaista ravitsevaa rakkaassa paikassa on ollut, mikä minun on osattava huomioida uudessa kodissani?

Aina ihminen ei halua edes yrittää. Merenrantaa rakastanut ei suostu kävelylle uuden kotipaikan lähijärven rantaan, koska järvi ei voi olla meri. Salonen lähtee usein asiakkaansa kanssa ulos luontoon, jolloin asiakas kuulostelee tunteitaan. Mitkä tekijät maisemassa auttavat voimaan hyvin?

Tärkeintä on ymmärtää, että ihminen elää suhteessa ympäröivään maisemaan.

– Se, mikä tuottaa hyvää oloa, on olennainen osa identiteettiä ja ilmaisee, mitä tarvitsemme. Maisema kasvattaa ja hoitaa ihmistä hiukan samalla tavoin kuin ihmissuhteet, Salonen sanoo.

– Pihan suosikkipuu on paikalla, kun sitä tarvitset. Sen käyttö ei ole sidottu etäisyyteen tai aikatauluihin, vaan se on saatavilla aina kun sitä tarvitset.

Julkaistu: 3.8.2018