Kun Katariinan mies kuoli, suvun naiset itkivät yhdessä kaksi viikkoa – ”Yhteisö sai minut uskomaan, että selviän”
Afrikkalaisen yhteisön tuki kannatteli Katariina Laurilaa, kun hänen puolisonsa menehtyi yllättäen. Se sai hänet pohtimaan, miksi sureva jää Suomessa niin usein yksin. ”Yhdessä sureminen oli valtavan hoivaavaa”, hän sanoo.
Miten niin kuollut? Katariina Laurila ei ollut uskoa viestiä puhelimensa näytöllä.
Hänen aviomiehensä, tansanialaisen konongo-heimon heimopäällikkö Mtemi oli soittanut hänelle paria päivää aiemmin ja vaikuttanut olevan parantumassa malariatartunnasta. Se oli ottanut koville, sillä miehellä oli myös yleiskuntoon vaikuttanut parantumaton sairaus. Silti hän oli jo päässyt pois sairaalasta.
Nyt Mtemin velipuoli kertoi keskellä yötä lähettämässään tekstiviestissä, että mies oli kuollut. Oli kesä 2005.
”Tuijotin puhelintani epäuskoisena. Kauhea uutinen tuli aivan puskista.”
Neljä vuotta aiemmin alkanut suhde oli ollut myrskyinen. Se alkoi silmittömästä salamarakastumisesta ja eteni nopeasti avioliittoon. Suhteeseen hiipi kuitenkin ongelmia.
Mtemi kaipasi vapautta, käytti päihteitä ja jopa varasti vaimonsa omaisuutta. Uudet alut ja erot vuorottelivat, kun mies yritti lopettaa juomisen.
Katariina oli muuttanut Tansaniaan vuonna 2001 työskennelläkseen kehitysyhteistyöprojektissa. Pestin päätyttyä hän päätyi tansanialaisen musiikkikanavan East Africa Televisionin ja ugandalaisen mediayhtiön WBS-Televisionin johtajaksi ensimmäisenä valkoisena naisena.
Näistä vuosista kertova, Katariinan ja Leena Hirvosen kirjoittama kirja Heimopäällikön morsian julkaistiin elokuussa.
Kun Mtemi menehtyi 29-vuotiaana, pari oli päättänyt yrittää vielä kerran. Heimopäällikön oli määrä muuttaa Tansaniasta Ugandan Kampalaan, jonne Katariina oli paennut sotkuista tilannetta puoli vuotta aiemmin.
Pariskunta ei saanutkaan uutta alkua – se koitti vain leskeksi jääneelle Katariinalle.
”Ryhmän itkussa oli käsittämätön voima”
Heti Katariinan suru-uutisen kuultuaan hänen esihenkilönsä järjesteli tuoreelle leskelle lentoliput Tansaniaan hautajaisia varten.
”Yrityksemme johtaja soitti heti ja kysyi, mitä he voisivat tehdä minun puolestani. Mitä tarvitsisin? Tunsin heti voimakkaasti, että minusta otettiin koppi surun hetkellä.”
Katariinan ystävä kuskasi hänet lentokentälle. Perillä Tansanian pääkaupungissa Dar es Salaamisssa Katariina asettautui paikallisen tavan mukaisesti puolisonsa äidin kotiin suremaan.
Mtemin äiti, isoäiti ja tädit ottivat hänet syleilyynsä. Suvun naiset itkivät yhdessä pienessä huoneessa kahden viikon ajan, kun miehet hoitivat hautajaisjärjestelyt. Naiset tekivät ruoan, muistelivat, puhuivat, halasivat. Vain yöt Katariina vietti suomalaisen ystävänsä luona.
”Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin surra, istua päivät pitkät itkemässä ja ottamassa vastaan suruvalitteluja sukulaisilta. Yhdessä sureminen oli valtavan hoivaavaa. Minusta pidettiin huolta.”
”Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin surra, istua päivät pitkät itkemässä ja ottamassa vastaan suruvalitteluja sukulaisilta.”
Erityisesti Katariinan siipiensä suojaan otti Mtemin isoäiti, vaikka heillä ei ollut yhteistä kieltä. Hän silitteli Katariinan hiuksia ja huolehti, että tämä söi ja joi.
Hautajaisten jälkeen Katariina halusi palata Ugandaan.
”Olin valmis jatkamaan elämääni. Olin itkenyt ja huutanut suruani riittävästi.”
Katariina ajattelee, että juuri itkeminen muiden kanssa auttoi häntä eteenpäin. Osa suvun naisista vaipui välillä lähes hysteeriseen tilaan.
”Ryhmän itkussa on käsittämätön voima. Se on todella terapeuttista ja hoitavaa.”
Yhteisön tuki jatkui Ugandassa. Televisioaseman työntekijät olivat järjestäytyneet jonoon ilmaisemaan henkilökohtaiset osanottonsa Katariinalle heti, kun hän palasi työpaikalleen.
”Se oli todella liikuttava hetki – jälleen kerran yhteisö otti minut kannateltavaksi ja valoi uskoa siihen, että selviän.”
Afrikkalainen yhteisöllisyys oli näyttäytynyt voimakkaana jo Katariinan ja Mtemin suhteen aviokriisien aikoihin. Ihmisten riitoja ja raha-asioita ratkottiin yhdessä perhekokouksissa.
Jos jollakulla oli pulaa rahasta, kaikkien piti tukea taloudellisesti tai tarjota majapaikkaa. Se tuntui Katariinasta aluksi vaikealta, olihan hän tottunut aina ratkomaan pulmansa itse.
Sukulaiset puuttuivat myös Katariinan ja Mtemin tilanteeseen toistuvasti ja kehottivat paria selvittämään välinsä.
”Kukaan ei halunnut meidän eroavan, ja yhteisö kannatteli meitä pitkään. Jopa maistraatin virkailija ehdotti, että suutelisimme hänen edessään kesken tapaamisemme.”
Painostavalta se ei Katariinasta tuntunut. Hänestä oli hienoa, että muut tahtoivat auttaa.
”Vasta kun Mtemi oli vienyt kaikki arvotavarani, minua sapetti, että en pääse irtaantumaan hänestä. Yhteisö ei antanut sen tapahtua.”
”Komedian ansiosta tunsin olevani elossa”
Mtemin kuoleman jälkeen suru kulki yhä mukana. Elämä tuntui sumuiselta. Silti Katariinasta tuntui, että hänen oli mentävä eteenpäin.
”Koska muut olivat kannatelleet miunua, jaksoin jatkaa elämääni. En ollut koskaan yksin. Onneksi otin vastaan kaiken avun ja tuen, mitä minulle tarjottiin.”
Katariina arvelee, ettei olisi toipunut samalla tavalla, jos hän olisi palannut Suomeen ja jäänyt suremaan yksin.
”Ugandalaiset pitivät minut kiinni elämässä – siellä minun ei annettu romahtaa.”
Katariina jäi Ugandaan vielä kolmeksi vuodeksi. Kun pahin suru alkoi väistyä, hän huomasi kaipaavansa uutta suuntaa. Miten hän haluaisi käyttää jäljellä olevan elämänsä?
”Halusin tehdä taidetta.”
Katariina oli opiskellut 1990-luvulla Tampereen yliopistossa draama- ja teatteriohjausta ja oli viettänyt vuoden Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana Ohiossa. Teatteri ja erityisesti komedia oli jo silloin hänen intohimonsa.
Ugandassa Katariina auttoi televisiossa työskennellyttä ystäväänsä pääsemään opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja huomasi samalla vanhan palon heräävän. Hän muutti Kaliforniaan ystävänsä perässä loppuvuodesta 2008.
”Amerikka on inspiroiva ympäristö. Paikalliset näkevät kaikkialla mahdollisuuksia. Luovuus ja tsemppaava yhteisöllisyys on siellä ihanaa.”
Katariina asui Yhdysvalloissa kymmenen vuotta. Hän opiskeli stand upia ja improvisaatiota Los Angelesissa ja esiintyi komediaklubeilla.
”Komedian tekeminen oli juuri sitä, mitä olin halunnut ja janonnut. Tunsin taas olevani elossa.”
Oleskeluluvan saatuaan hän aloitti psykologian opinnot vuonna 2010. Työ näyttämötaiteilijana oli epävarmaa, ja päivätyö toi taloudellista turvaa.
Katariina päätyi tekemään työharjoittelunsa päihdekuntoutusklinikalle. Siellä hän oppi ymmärtämään paremmin edesmenneen puolisonsa alkoholiriippuvuutta.
”Kun velvollisuuteni ovat ohi, lähden taas”
Takaisin Suomeen Katariina muutti kuusi vuotta sitten ja kotikonnuilleen Kangasalle kolme vuotta myöhemmin. Siellä hän voi olla lähempänä Alzheimerin tautia sairastavaa äitiään. Katariina on yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi.
”Nämä ovat olleet elämäni vaikeimmat vuodet. Minun on ollut hyvin vaikea sopeutua suomalaiseen elämänmenoon ja yksilökeskeiseen kulttuuriin, jossa jokainen ratkoo ongelmansa yksin”, Katariina sanoo.
Katariina asuu nyt ensimmäistä kertaa yksin vuosikymmeniin. Afrikassa samassa taloudessa majaili aina vähintään kodinhoitaja, puoliso tai joku läheisistä. Yhdysvalloissa hän eli parisuhteessa brasilialaisen miehen kanssa.
”Huomaan, etten viihdy itsekseni. Kaipaan yhteisöllisyyttä ihan mielettömästi. Afrikassa en koskaan tuntenut olevani yksin.”
”Surulle ei ole pikakelausnappia. Se on jokaisella omanlaisensa prosessi, joka vie niin kauan aikaa kuin tarvitsee.”
Psykologina Katariina ajattelee yhteisöllisyyden olevan tervettä ja mieltä eheyttävää.
”Me olemme laumaeläimiä ja tarvitsemme vierellemme toisia ihmisiä, jotka nostattavat.”
Katariina on pohtinut myös suremiseen liittyviä kulttuurieroja ja sitä, miksi monilla suomalaisilla on tarve piilotella vaikeita tunteita muilta.
”Suomessa surevan annetaan herkemmin olla yksin, koska ei ehkä tiedetä mitä hänelle pitäisi sanoa tai miten toimia.”
Psykologin työssään hän kohtaa usein ihmisiä, jotka haluaisivat päästä surusta mahdollisimman nopeasti, jotta arki voisi jatkua kuten ennenkin.
”Surulle ei ole pikakelausnappia. Se on jokaisella omanlaisensa prosessi, joka vie niin kauan aikaa kuin tarvitsee.”
Uganda on yhä kotini, Katariina ajattelee. Katariina ihailee suuresti ugandalaisia naisia.
”He ovat vahvoja, äänekkäitä ja yritteliäitä. Ugandassa nainen ei ole samalla tavalla miehelle alisteinen kuin esimerkiksi Tansaniassa.”
Tulevaisuudessa hän uskoo palaavansa Afrikkaan. Juuri nyt suunnitelmaa jarruttaa iäkäs rescuekoira, silmäsairaudesta kärsivä Remu, jonka kunto ei kestäisi suuria elämänmuutoksia.
”Tiedän jo nyt, että minut löytää Afrikasta sitten, kun kaikki hoitovelvollisuuteni ovat ohi.”
Hän kannustaa jokaista omannäköiseen elämään ja tekemään rohkeita ja vaikeitakin valintoja vaistojaan ja arvojaan kunnioittaen.
“Kenenkään ei tarvitse valjastaa supervoimia toteuttaakseen unelmansa. Riittää, jos pysähtyy kuuntelemaan, mikä aidosti tekee onnelliseksi.”
”Rohkeus voi antaa paljon enemmän kuin jumiutuminen vanhaan.”
