Kristiinan suvun hirsitorppaa ei ole muutettu lähes 70 vuoteen! ”Tämmöisiä nämä torpat ovat, jos niille ei tee mitään”

Pitkään Kristiina Backberg ajatteli, että äidissä täytyi olla jotain vikaa, koska hän viihtyi torpalla niin hyvin yksin. Nyt Kristiina ymmärtää äitiään täysin.

– Parasta ja pahintahan vanhenemisessa on, että muuttuu vanhempiensa kaltaiseksi, hän sanoo ja nauraa.

Lähes satavuotias hirsitorppa Pornaisissa on ollut Kristiinan kesäparatiisi lapsesta asti. Helsingistä bussi kiertelee kippuraisia teitä, eikä puhelinta voi matkapahoinvoinnin takia plärätä. Siksi jo matkalla siirtyy eri maailmaan – kesämaailmaan, niin kuin Kristiina sitä kutsuu.

Kristiinan lapsuudessa perhe lähti matkaan puukengän näköisellä Volvo PV:llä, jota Kristiinan äiti ajoi. Nykyisen Arabian kauppakeskuksen kohdalla oli Kotisaaren jäätelötehdas, ja niillä main Kristiina oksensi ensimmäisen kerran. Matka tuntui loputtoman pitkältä.

Perillä on pysäkiltä mökille vajaan parin kilometrin kävely. Joskus Kristiina jää kyydistä kirkolla ja käy kaupassa, jonka jälkeen mökkinaapuri tulee hakemaan hänet kauppakasseineen.

Mökki on niin lähellä pääkaupunkia, että Kristiinan ystävät saattavat piipahtaa vaikka lounaalle. Kristiina tykkää laittaa ruokaa, ja suosikkijälkiruoka on mansikkapavlova.

Vuosien myötä hänelle on muodostunut mökillä tiettyjä vakituisia tapoja.

– Ihan ensimmäiseksi lähden keräämään kukkakimppuja!

Mökillä päivät rytmittyvät vesien kantamisella ja tiskaamisella. Kristiinan rutiineihin kuuluvat jooga ja uinti joka aamu. Sen jälkeen hän keittää mutteripannulla kahvit.

Kristiina tekee mielellään asioita, joista jää jälki. Puuhaillessa hän kuuntelee linnunlaulua tai äänikirjoja. Kristiinan äiti luki aikoinaan hänen sokealle isälleen aina ääneen, ja ehkä siksi äänikirjoista tulee vieläkin turvallinen olo.

Isälle äänet olivat tärkeitä, ja Kristiinan kiinnostus lintuihin tuleekin häneltä. Kristiina seurailee omenapuun sinitiaisia ja punarintoja ja kuuntelee mustarastaspariskunnan laulua.

Torppa on osattu rakentaa viisaasti tontin korkeimmalle kohdalle kallion päälle, joten vedet valuvat pois talon alta. Pohjoisen suuntaan ei ole yhtään ikkunaa. Kamarin ikkuna aukeaa itään, auringonnousun suuntaan.

Mielenkiintoista paikassa on sekin, että Kristiinan isä ei aikoinaan ostanut tätä torppaa vaan kesähuvilan järvenrannalta: ylempänä tontilla sijainnut torppa tuli kaupan päälle. Perheellä oli kesähuvila merenrannalla Helsingissä, mutta koska isä oli sokeutunut sodassa, hän kaipasi turvallisempaa paikkaa veden äärellä päästäkseen edelleen uimaan. Tärkeitä olivat siis ranta ja huvila, ja torpan isä yritti myydä pois.

– Onneksi tämä ei mennyt kaupaksi! On onni, että tämä on vieläkin pystyssä, Kristiina sanoo.

Myöhemmin osoittautui, että savimaalle pula-aikana rakennetussa huvilassa oli isoja ongelmia. Huvila on yhä pystyssä mutta niin painunut ja täynnä rakennusvirheitä, ettei peruskorjaus ole kannattanut.

Vaikka perhe Kristiinan lapsuudessa mökkeilikin huvilassa, myös torppa tuli tutuksi. Keväällä ja syksyllä torpan sai paremmin lämpimäksi kuin sitä huteramman huvilan, joten kesä aloitettiin ja lopetettiin torpassa.

Lapsuudenkesistä Kristiina muistaa lämmön ja loppumattomat leikit ystävän kanssa. Kristiina oli perheen ainoa lapsi, joten lähellä mökkeilleestä tytöstä tuli hänen kesiensä korvaamaton seuralainen. Leikkikaverukset yöpyivät vinteillä, soutivat saareen, taittelivat ulpukoista kaulakoruja ja leikkivät salapoliisia. Välillä äiti kutsui heidät ruokakellolla syömään.

Kristiinan lapsuudenkoti sijaitsi Helsingissä aivan kaupungin ytimessä, mutta kaupunki­kesistä hänelle ei syntynyt mitään kokemuksia. Kun myöhemmin Kristiinan omat lapset olivat pieniä, perhe vietti kesät huvilassa ja Kristiinan äiti mökkeili yksin torpassa hyvin viihtyen. Nyt Kristiina tuntee itse samoin. Erottuaan hän tajusi, ettei ollut koskaan ollut mökillä itsekseen.

– Mietin, että on vain opeteltava olemaan yksin, jos haluaa jatkaa itsenäistä elämäänsä.

Turvalliseksi hänen olonsa mökillä tekee se, että ympärillä on pysyvää asutusta, naapurissa vieläpä hyvä ystävä.

Luonnon kiertokulun ihmettely on iän myötä tullut Kristiinalle tärkeäksi. Viitisen vuotta sitten hän alkoi pitää mökkipäiväkirjaa. Kirjasta on mukava palata katsomaan, milloin on käynyt mökillä, milloin omenapuut kukkivat, mitä tuhoja myrskyt ovat tehneet, mitä lintuja on nähnyt ja keitä on käynyt kylässä.

Kristiina on ollut torpalla kaikenikäisenä: lapsena, nuorena ja aikuisena. Alkeellinen mökkielämä on hänelle helppoa ja tuttua eikä tuota hankaluuksia – kunhan se on oma valinta.

– Kaupunkilaistyttönä voin kauniina kesäpäivänä romantisoida menneiden sukupolvien alkeellista elämää.

Nykyisin mökkeilyyn käytetään enää torppaa. Huvilan toisessa päässä on yhä sauna, jota Kristiina toisinaan lämmittää. Useimmiten hän vain hipsii huvilan ohi rantaan, kahlaa kaislikon läpi ja tekee aamu-uintilenkkinsä niin kuin isä aikoinaan.

Torppaa on remontoitu viimeksi 1950-luvulla.

– Tämmöisiä nämä torpat ovat, jos niille ei tee mitään, Kristiina naurahtaa.

Remonttitarpeita olisi: lattiat pitäisi nostaa ylös, alapohja uusia, alimmat hirret kengittää ja tiilikattokin remontoida. Pulaa on kuitenkin osaamisesta, ajasta ja rahasta. Vaikka torppa ei ole priimakunnossa, sillä on jäljellä käyttöarvoa – ja paljon tunnearvoa.

– Tämä on tärkeä paikka, ankkuri. Tänne Pornaisten savisiin maihin olen kasvattanut pienet juuret, vaikka kukaan sukulaisistani ei olekaan täältä kotoisin.

Tontilla on tilaa, jos Kristiinan lapset haluaisivat joskus vielä rakentaa tänne. Toistaiseksi mökki ei ole noin kolmekymppisiä lapsia juuri kiinnostanut, koska heidän elämässään on niin paljon muuta.

Menneiden sukupolvien muisto näkyy torpassa, jossa on paljon historian kerrostumia. Kristiinan isotäti on kirjonut pyyheliinan 1920-luvulla ja äiti ripustanut valmistujaistensa laakeri­seppeleen seinälle 1950-luvulla.

Kristiinan japanilaiset lempiastiat ovat 1960-luvulta. Kalusteita on kulkeutunut mökille hänen vanhempiensa, isovanhempiensa ja entisen puolisonsa sukulaisten luota. Monen huonekalun historian Kristiina tietää, mutta tietoja on jäänyt myös pimentoon.

– Nuorena ei niin kiinnostanut, ja nyt kun kiinnostaisi, ei ole ketään, joka kertoisi.

Tavarat ovat löytäneet torpassa paikkansa: mitään ei siirrellä eikä uutta juuri tule. Joistakin tavaroista Kristiina ei ole niin pitänyt mutta kiittelee jälkeenpäin:

– Onneksi olen ollut niin laiskanpulskea, etten ole hävittänyt mitään!