Kriisityöntekijä Niina on ollut mukana monissa vaikeissa paikoissa, mutta siskon kuolema oli shokki: ”Ymmärrän, millaisella voimalla tuska ja suru hyökyvät päälle”
Niina Mäkinen, 48, on auttanut muun muassa Afganistanin pakolaisia ja kouluampumisen kohdanneita elämän suurimman hädän ja kriisin keskellä. Kun Niinan sisko yllättäen kuoli, hän ei osannutkaan käsitellä menetystään.
Kun minä ja työparini olemme ovella, ovat asukkaat todennäköisesti elämänsä suurimman hädän keskellä.
Vanhemmat ovat saattaneet juuri kuulla menettäneensä lapsensa. 60-vuotinen liitto on voinut päättyä puolison äkilliseen kuolemaan. Vastassa saattaa olla näky, jossa lapset pitävät sinnikkäästi kiinni äitinsä viilenevästä kädestä.
Olen johtava kriisityöntekijä Länsi-Uudenmaan sosiaali- ja kriisipäivystyksessä. Tavallisesti työskentelen juuri sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet äkillisesti läheisensä.
Olimme läheisiä, ja kaveripiirimmekin oli yhteinen. Teininä teimme kaikki hölmöydet yhdessä.
ITSE OLISIN tarvinnut kriisityöntekijän tukea, kun siskoni Miia kuoli 15 vuotta sitten.
Kuolema tuli yllätyksenä. Miia sai aivoverenvuodon maaliskuisena lauantaina ja kuoli seuraavana päivänä. Siskoni oli 35-vuotias, ja hänellä oli puoliso ja 5- ja 3-vuotiaat lapset. Minä olin tuolloin 33-vuotias.
Miia oli minulle sekä paras ystävä että taistelutoveri. Olimme läheisiä, ja kaveripiirimmekin oli yhteinen. Teininä teimme kaikki hölmöydet yhdessä. Myöhemmin reissasimme ulkomaille ja ostimme opintolainalla yhteisen kesämökin. Tiivis yhteytemme säilyi aikuisenakin.
Pienenä hän sanoi minulle usein näin: ”Me ollaan aina me. Olen aina sun kanssa, koska olen sun sisko. Musta et pääse eroon, vaikka haluaisitkin”.
ALOITIN TYÖN Vantaan sosiaali- ja kriisipäivystyksessä vuonna 2005. Imin oppia kokeneilta kollegoilta, jotka kohtasivat taitavasti suuren menetyksen kohdanneita.
Kriisityöntekijänä annan jokaisessa kohtaamisessa jotain itsestäni.
Usein kohtaamiset ovat raskaita. Joskus kävelemme työparin kanssa tapaamisesta pois syvän hiljaisuuden vallitessa, pysähdymme, halaamme ja annamme itkun tulla. Jos näiden ihmisten kokemukset eivät kosketa, on väärällä alalla.
Olen ollut mukana monessa suuronnettomuudessa. Annoin muun muassa virka-apua Viertolan kouluampumisen kriisityössä.
Yksi raskaimmista työtehtävistäni on ollut Afganistanista evakuoitujen vastaanottaminen Helsinki-Vantaan lentokentällä kolme vuotta sitten.
Lentokentälle tuli jatkuvana virtana ihmisiä, jotka olivat menettäneet kaiken: kotinsa, työnsä, ystävänsä, ehkä perheenjäsenensäkin.
Mieleeni on jäänyt yksi evakuoitu, joka sanoi, että hän ei ole enää muuta kuin rannekkeessa oleva numerosarja. Hain sakset, leikkasin rannekkeen irti ja kerroin olevani Niina. Hän kertoi oman nimensä. Vastasin, että enää et ole pelkkä numerosarja.
Jatkuvan ihmisvirran keskellä tunsin avuttomuutta. Meillä ei ollut antaa tulijoille kuin ruokaa, juomaa, sukat, viltti ja osoite, minne mennä.
Kun operaatio oli ohi, väsymys ja omat tunteet tulivat voimalla. Ymmärsin, että en voinut kohdata lapsiani siinä kunnossa. Kysyin mieheltäni, voinko mennä pariksi päiväksi mökille, jonka aikanaan hankimme Miian kanssa. Hiljaisuus ja rauha rakkaassa paikassa olivat juuri sitä, mitä tuossa hetkessä tarvitsin.
Aina työ ei vie voimia samalla tavalla kuin Afganistan-operaatio. Silti mietin joka päivä kotiin tullessani, mitä vien mukanani. Tuonko kotiin kaikki työpäivän murheet?
Olen opetellut maadoittamaan itseäni jo matkalla töistä kotiin. Hengittelen ja rauhoitun. Ennen ulko-oven avaamista saatan kurkata ikkunasta, mitä muut tekevät. Sisään astuessani ajattelen, että nyt astun toiseen maailmaan, omaan elämääni.
Olin vihainenkin siskolleni. Miksi jätit minut juuri nyt?
SISKONI KUOLEMAN jälkeen tajusin nopeasti, että kriisityöntekijän koulutus ja kokemus eivät suojanneet minua hätäni hetkellä. Tunsin aivan samaa tuskaa kuin muutkin läheisensä menettäneet.
Tunnistin itsessäni kriisin eri vaiheita. Olin kuin oppikirjaesimerkki.
Aluksi tuli sokki. Sitten toimin täysin irrationaalisesti. Itkin lääkärin vastaanotolla sitä, että olin laittanut aamulla jalkaani mieheni sukat. En pystynyt keskittymään mihinkään.
Miia olisi hakenut minut vaikka kuusta, jos olisin ollut pulassa. Sitten hän kuitenkin lähti hetkellä, jolloin olisin häntä eniten tarvinnut. Olin raskaana, ja Miia kahden lapsen äitinä oli luvannut neuvoa ja auttaa minua kaikessa. Olin vihainenkin siskolleni. Miksi jätit minut juuri nyt?
Toisaalta tartuin toimeen kuten töissäkin. Vaadin itseltäni paljon, olinhan kriisityöntekijä. Muutin siskon perheen luo avuksi, hankin ulkopuolista apua sekä siskon perheelle että vanhemmilleni.
Stressasin myös sisälläni kasvavasta uudesta elämästä. Neuvolan terveydenhoitaja huolehti, miten äidin masennus saattaa myöhemmin lisätä lapsen riskiä mielenterveyshäiriöille. Yritin siis tsempata ja olla reipas. Itseni kuitenkin unohdin.
Suruani käsittelin puhumalla, itkemällä ja muistelemalla Miiaa ystävieni ja läheisteni kanssa.
ANNOIN ITSELLENI LUVAN surra kunnolla vasta, kun esikoiseni Venla oli syntynyt.
Itku tuli vihdoin pidäkkeettä, kun puolisoni otti vauvan hoiviinsa laitokselta kotiuduttuamme.
Tunsin tuolloin, että olen pitkästä aikaa minä ilman vauvaa. Se tuntui helpottavalta.
Jälkikäteen olen ajatellut, että puolisoni ja läheiseni olivat korvaamattoman tärkeitä. He ottivat vauvan hoitovastuun silloin, kun tarvitsin hetken itselleni ja itkulleni.
Murehdin myös, miten käy äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutuksen. Pohdin, miten vauva aistii suruni. Joutuuko hän peilaamaan tuskaani?
Päivät kaksin vauvan kanssa menivät kuitenkin hyvin. Pystyin keskittymään vauvaan ja iloitsemaan hänestä. Suruani käsittelin puhumalla, itkemällä ja muistelemalla Miiaa ystävieni ja läheisteni kanssa, kun hoitovastuu vauvasta oli jollain toisella. Istuin iltaisin suihkun lattialla ja annoin kyyneleiden valua veden mukana.
Kun on kohdannut lapsensa menettäneen äidin, tuntuu etuoikeutetulta ottaa vastaan oman lapsen kiukuttelua. Huuda vain, minä kyllä kestän.
SISKON KUOLEMA on vaikuttanut myös työhöni. Ymmärrän konkreettisesti sen, millaisella voimalla tuska ja suru hyökyvät päälle.
Siskon kuolema sai miettimään, ettei mikään ole itsestään selvää. Nyt 15 vuotta siskon lähdön jälkeen kaipaus voi yllättää edelleen ihan yhtäkkiä.
Myrskyluodon Maija oli meidän biisimme. Mielestämme kappale kertoi siitä yhteydestä ja voimasta mikä meissä yhdessä on. Tiina Lymin elokuva toi mieleeni valtavan kaipauksen.
Myös työni on vaikuttanut minuun sekä hyvässä että pahassa. Haluan olla herkkä, etten kyynisty tai ala pelätä, mitä kauheaa voi tapahtua. Etten hätäänny heti, jos puoliso jää ylitöihin ilmoittamatta tai jos lapsi ei vastaa puhelimeen.
Erityisen tarkkana koetan olla siinä, etten ala mitätöidä lasteni murheita. Minun ei pidä muistuttaa, että ajattelepa, miten joillain lapsilla ei ole vanhempia ollenkaan.
Toisaalta työ on opettanut minut iloitsemaan pienistä arkisista asioista. Kun on kohdannut lapsensa menettäneen äidin, tuntuu etuoikeutetulta ottaa vastaan oman lapsen kiukuttelua. Huuda vain, minä kyllä kestän.
En minäkään silti ole immuuni ärsytykselle. Saatan ärsyyntyä päivän aikana vaikka yhdeksästä asiasta, mutta löydän kuitenkin ainakin yhden, josta olen kiitollinen.
Hevosen harjaan olen kuiskinut muistoja taistelukumppanistani ja parhaasta ystävästäni, siskostani Miiasta, hänen elämästään ja rakkaistaan.
ONNEN TUNNE saattaa vallata vaikka kesken perheen halkotalkoiden, kun näen, miten esikoinen heiluu vesurin kanssa metsikössä ja kuopus käyttää halkomakonetta. Tai kun tulen töistä kotiin ja pöydällä odottaa tyttäreni leipoma piirakka.
Iloa saan myös hevostallilta, josta olen löytänyt sielunkumppanin. Valkoinen islanninhevonen Garpur lukee minua paremmin kuin kukaan. Se rauhoittaa, kun olen kiihdyksissä, ja kantaa, kun en itse jaksa kävellä. Sen harjaan olen kuiskinut muistoja taistelukumppanistani ja parhaasta ystävästäni, siskostani Miiasta, hänen elämästään ja rakkaistaan.
Onnea tuo myös työ.
Paras palkintoni on nähdä, kun lapsensa tai puolisonsa menettänyt asiakas lähtee tapaamiselta niin, että hänen jalkansa kantavat. Olemme silloin saattaneet työskennellä vuoden ajan yhdessä. Raastava suru ei ole enää mukana joka hetkessä, vaan hän on oppinut hallitsemaan sitä. Suru on muuttunut lempeämmäksi, kevyemmäksi kantaa. Elämää uskaltaa jo vähän suunnitella.
MENETYKSEN JÄLKEEN pitää opetella uudenlaiseen elämään. Välillä horjuu ja konttaakin, mutta nousee aina vain uudelleen. Miian kuoleman jälkeen ymmärsin pienistä asioista, että aloin päästä jaloilleni. Panin merkille kesän tulevan, ja sitten syksyn punaavan lehdet. Pystyin nauramaan ilman, että tunsin syyllisyyttä. Huomasin, että elämä jatkuu.
Kriisityöntekijä voi olla menetyksen tukena, mutta lopulta ihminen kantaa itse suuren työn ja tuskan. Sen tuskan ja surun läpi jouduin itsekin kulkemaan. Sitä ei parhainkaan kriisityöntekijä voi ottaa kontolleen.
Ajattelen, että töissä saan olla mukana tuolla matkalla ja auttaa edes vähän. Ehkä olen ohjannut oikealle polulle tai ojentanut käteni tueksi, kun toinen ottaa ensimmäisiä haparoivia askeleita.
Miian kanssa hankittu mökki on edelleen minulle tärkeä. Vietämme siellä usein aikaa Miian lasten ja yhteisten ystäviemme kanssa. Näissä hetkissä sisko kulkee mukana muistoissani.
