"Kiusaaminen alkoi, kun Kalle oli päiväkodissa. Olimme asuneet ulkomailla ja muutimme Suomeen, kun hän aloitti eskarin. Kahden ensimmäisen viikon jälkeen Kalle muuttui. Maailman aurinkoisimmasta pojasta tuli väkivaltainen ja vihainen. Hän huusi, ettei hänen olisi pitänyt koskaan syntyä.
Olin hädissäni ja varasin ajan neuvolapsykologilta. Psykologin mielestä kaikki johtui siitä, että olin kehunut lasta liikaa. Hänen mukaansa Kallella oli jatkuvasti olo, että hänen täytyy ylittää äidin odotukset. Se tuntui kamalalta: järkyttävä, suora syytös, että kaikki oli minun vikaani.
Lopulta asia selvisi, kun entinen lastenhoitajamme kysyi Kallelta, onko päiväkodissa tapahtunut jotain ja onko joku kieltänyt sinua kertomasta. Selvisi, että yksi ryhmän lapsista oli ottanut Kallen silmätikukseen. Poika saattoi sulkea Kallen toiseen huoneeseen ja uhkailla, ettei Kalle pääse hänen synttäreilleen, ellei anna hänelle omaa leluaan.
Hoitajien mielestä kiusaaminen johtui siitä, että Kalle oli niin herkkä. He olivat tienneet mutta eivät tehneet asialle mitään. Päiväkodista oli jopa tehty lehtijuttu siitä, ettei heillä kiusattu. Kalle oli jutun kuvassa. Vaihdoimme päiväkotia, ja tilanne rauhoittui hetkeksi.
Kiusaaminen alkoi kuitenkin taas koulussa kakkosluokalla. Kalle oli varmasti helppo kohde: hän oli päiväkodin tapahtumien takia jo valmiiksi varuillaan. Pari vuotta vanhempi poika alkoi vainota Kallea sen jälkeen, kun olin kieltänyt Kallea ostamasta tältä pojalta jotain.
Kallesta tuntui, että hänet jätettiin koulussa koko ajan yksin eikä opettajista ollut mitään apua. Hän kertoi, että häntä haukuttiin tyhmäksi ja homoksi, ja kiusaajat käyttivät niin fyysistä kuin henkistä väkivaltaa. Kalle alkoi valitella vatsakipua aina sunnuntai-iltaisin, ja lopulta hän ei enää uskaltanut liikkua asuinalueellamme yksin.
Kerran olin kaupassa, kun Kallen kaveri soitti ja pyysi minua tulemaan skeittipuistoon. Syynä oli, että isommat pojat olivat haukkuneet Kallea idiootiksi ja läskiksi. He olivat kaivaneet Kallen repun sisällön. Kiusaajat naureskelivat ja kielsivät kaiken. Et mahda meille mitään, koska emme ole koulussa, he sanoivat. Minun teki mieli käydä poikiin käsiksi.
Olemme yrittäneet vaikka mitä. Olen ollut se äiti, joka soittelee iltaisin opettajille. Tuntuu, että opettaja toisensa perään on yrittänyt auttaa poikaani, mutta kukaan ei ole pystynyt ratkaisemaan asiaa.
Koulussa oli kyllä kiusaamisen vastainen Kiva koulu -ohjelma, mutta välillä tuli olo, että koko hanke on vain sanahelinää. Yksi Kallen opettajista jopa sanoi kiusaamistilanteen jälkeen Kallelle, että älä puhu tästä kotona. Kiusaajatkin osaavat taitavasti valita, missä kannattaa tehdä mitäkin ja milloin esimerkiksi opettajat eivät näe.
Joudun työni takia matkustelemaan, ja tuntuu kamalalta kuunnella tuhansien kilometrien päässä puhelimessa, että kaikki ei ole kunnossa. Mitä ihmettä minä voin äitinä tehdä, kun lapsen kaverit kääntävät selkänsä?
Vuosien saatossa omat voimat ovat alkaneet loppua. Miten voisin auttaa tuota pientä hahmoa selviämään huomisesta ja menemään reippaana kouluun? Kun Kalle kertoo kiusaamisesta, saan hirveän tunnekuohun ja ahdistun. Ne tilanteet menevät niin ihon alle. Kalle näkee ahdistukseni, ahdistuu itse lisää ja soppa on valmis.
Pahinta on, että koulukiusaamisessa äiti ja isä ovat avuttomia. Vanhempana on tuskaista seurata lapsen ahdistusta ja kokea oma aseettomuus. Et voi mennä rökittämään kiusaajia etkä heidän vanhempiaan. Et voi mennä kouluun lapsen kanssa etkä saa opettajia toimimaan aktiivisesti kiusaamista vastaan, jos he eivät sitä halua. Ainut keino on olla yhteydessä kouluun ja luottaa, että siellä otetaan asia hoitoon.
Kun Kalle oli viitosluokalla, päätimme, että nyt tälle on tultava loppu. Muutimme toiselle paikkakunnalle. Aluksi Kalle jännitti koulun vaihtamista, mutta toisena aamuna hän sanoi: Äiti, et usko, miten kiva on mennä kouluun, kun ei tarvitse pelätä. Meinasin pillahtaa itkuun. Kalle ystävystyi heti yhden luokkakaverin kanssa.
Välillä näyttää, että Kallella menee jo paremmin, mutta asia nousee helposti taas pintaan. Riittää, että joku sanoo Kallelle jotain vähän väärin, ja hän loukkaantuu verisesti.
Yhden tällaisen sattuman jälkeen hermostuin totaalisesti, lähinnä itseeni – emme voi jatkaa enää näin. Aloin etsiä tietoa, miten voisin auttaa Kallea. Löysin lopulta valmentajan, joka auttaa Kallea käsittelemään asioita ja vahvistaa hänen itsetuntoaan.
Ensimmäiselle tapaamiskerralle Kalle meni vastentahtoisesti, mutta sen jälkeen hän on ollut innoissaan. Kalle on reipastunut, ja hänestä on tullut tasapainoisempi.
Nyt Kalle on 12-vuotias. Takapakkia on tullut uudessakin koulussa. Kallea on eristetty ryhmästä, ja kaverisuhteissa on ollut ongelmia. Koulukiusattu lapsi tulkitsee helposti kaiken negatiivisesti eikä ota mitään läpällä. Uudessa koulussa tilanteisiin kuitenkin puututaan heti napakasti.
Matka on ollut raskas ja itkua täynnä. Lapseni on kuin rypistetty paperi, jota yritän oikoa – ulkoisesti periaatteessa ehjä, mutta rypistämisen jäljet ovat juurtuneet syvälle.
Olen syyttänyt itseäni siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi jo aiemmin. Olenko opettanut Kallea olemaan liian kiltti? Onko poika jopa kokenut, ettei hänen tarvitse tehdä mitään, koska äiti ryntää aina apuun? Nyt opetan Kallea olemaan kovempi. Tönimistä ja kiusaamista ei tarvitse sietää. Lasta ei saisi opettaa lyömään, mutta jotain on pakko tehdä.
Kalle on ollut puolet elämästään jonkinlaisen ahdistuksen vallassa. Mitä jos en olisi löytänyt nykyistä valmentajaa? Millä tavoin Kalle olisi alkanut lääkitä ahdistustaan? On vaarana, että yläasteella päihteet vievät vallan.
Olen uskonut, että koulussa halutaan yhtä lailla lapseni parasta ja että he hoitavat tilanteet parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eihän se niin mene. Matkan varrella olen oppinut, miten pidän itse lapseni puolia.
Kaikkeen pahaan vain myös tottuu. Sitä tottuu sanomaan lapselleen, että mene nyt vain kouluun, ei tämä ole niin iso juttu. Se on keino selviytyä itse ja hokea, että ei tässä ole mitään hätää.
On ihmeellistä, että vaikka nykypäivänä tiedämme niin paljon kiusaamisesta, emme silti saa sitä paremmin kuriin. Kouluissa pitäisi opettaa enemmän sosiaalisia taitoja ja ennaltaehkäistä kiusaamista sen sijaan, että puututaan siihen vasta sen tapahduttua. Tämä on kallis systeemi yhteiskunnalle ja hirveä kohtalo yksittäiselle ihmiselle.”*
Tiinan ja Kallen nimet on muutettu.
Kiusaaminen on ryhmäilmiö
Julkisessa keskustelussa kiusaamisesta tulee helposti kiusaajan ja kiusatun välinen asia. Todellisuudessa se on kuitenkin aina ryhmäilmiö, johon osallistuu koko luokka. Useimmat nuoret eivät hyväksy sitä, mutta ryhmässä tulee toimittua tavalla, joka mahdollistaa kiusaamisen.
– Jokaisen lapsi on jossain roolissa kiusaamistilanteissa, joko osallisena tai sivustaseuraajana, sanoo Tina Holmberg-Kalenius Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkusta.
Holmberg-Kalenius on huomannut, että aikuiset huomaamattaan usein vähättelevät tapahtumia ja ajattelevat, että kiusaaminen nyt vain kuuluu kouluikäisten arkeen. Mutta kuinka moni aikuinen pystyisi menemään päivästä toiseen työpaikalle, jossa joutuu pelkäämään? Hänen mielestään vanhempia ei osata ottaa tarpeeksi hyvin mukaan kiusaamisen vastaiseen työhön. Moni tuntee itsensä sivustaseuraajaksi.
– Vanhemmilla olisi kuitenkin paljon sellaista tietoa, jota kouluilla ei ole.
Koska kyseessä on koko ryhmää ja heidän vanhempiaan koskettava asia, Holmberg-Kaleniuksen mielestä siihen voisi osaltaan auttaa yhteisöllisyyden vahvistaminen, vaikka yhteisillä koulun ulkopuolisilla tapahtumilla. Kun vanhemmat tuntisivat toisensa, olisi helpompi jutella myös ongelmista.
Liian usein kiusattua yritetään muuttaa lapseksi, jota ei enää kiusattaisi, vaikka tiedetään, ettei kiusaaminen ole persoonakysymys.
– Niin kauan kuin hoidamme vain kiusaajaa ja kiusattua, emme pääse puusta pitkälle.
