Presidenttiparin koti! Kotkaniemi valloitti Pehr Evind ja Ellen Svinhufvudin – kiehtovat valokuvat näyttävät 1900-luvun alun tunnelman
Kun Pehr Evind ja Ellen Svinhufvud näkivät Kotkaniemen Luumäellä, he tiesivät tulleensa loppuelämän kotiin. Annastiina Löppösen tuore kirja On onnellista omistaa koti – P. E. ja Ellen Svinhufvudin Kotkaniemi (SKS), kertoo tilan elämästä ja päärakennuksen sisustuksesta presidenttiparin aikana.
Pehr Evind (1861–1944) ja Ellen (1869–1953) Svinhufvud etsivät 1900-luvun alussa uutta kotia, kun Pehr oli saanut tuomarinviran Lappeen tuomiokunnasta. Kodiksi löytyi Kotkaniemi, Pehrin edeltäjän vuonna 1898 rakennuttama suuri hirsirunkoinen talo Kivijärven rannalla Luumäellä. Kyse oli maatilasta, joka oli suurimmillaan noin sadan hehtaarin kokoinen.
Nykyisin Kotkaniemi on presidenttiparin elämästä kertova kotimuseo, jonka yhteydessä toimii myös kahvila Ellen. Paikassa voi yhä erinomaisesti tavoittaa Svinhufvudien aikaisen tunnelman. Ellen Svinhufvud asui Kotkaniemessä kuolemaansa saakka.
Perheellä oli takanaan jo kahdeksan muuttoa, mutta Kotkaniemen luonnonläheisessä miljöössä he näkivät aineksia loppuelämän kodiksi. Siitä ei luovuttu silloin, kun Pehr oli karkotettu vuosina 1914–17 Siperiaan, eikä silloinkaan, kun hän toimi vuodet 1931–37 tasavallan presidenttinä ja varsinainen edustuskoti oli Presidentinlinnassa.
Vanhat mustavalkokuvat näyttävät, miltä Kotkaniemessä näytti Svinhufvudien aikana ja miten perhe muokkasi kotiaan ja sen ympäristöä vuosikymmenten kuluessa omia tarpeitaan ja muuttuvia vaatimuksia vastaavaksi. Hirsipintainen päärakennus sai jo 1910-luvulla nykyisen vihreävalkoisen laudoituksen, ja karun hiekkapihan paikalle levisi vuosikymmenten mittaan yhä kukkeammaksi ja rehevämmäksi käyvä puutarha.
Sisustuksessa ajan kulun voi havaita helpoimmin tapeteista.
Sisustuksessa ajan kulun voi havaita helpoimmin tapeteista. Vielä alkuvaiheessa huoneissa vallitsi perinteisen säätyläiskodin perinteikäs tunnelma, mutta jo 1920-luvulla seiniä tapetoitiin trendikkäillä, hyvin tummasävyisillä ja voimakkailla tapeteilla.
Seuraavalla vuosikymmenellä puhalsivat jälleen uudet, tällä kertaa raikkautta ja ilmavuutta kannattelevat tuulet, ja tummat tapetit vaihtuivat vaaleisiin. Annastiina Löppönen kertoo, että suurin huone eli sali oli 1930-lukuun mennessä tapetoitu jo neljään kertaan. Aikakausi korosti vaaleuden ja valon merkitystä, eikä kyse ollut pelkästään terveysnäkökohdista. Vaaleus ja valo nähtiin eräänlaisina modernin, itsestään ja kodistaan huolehtivan henkilön mittareina.
Huonekalut muodostivat sekalaisen kokonaisuuden 1700-luvun arvokkaista perintökalusteista 1800-luvun lopun pehmeiksi topattuihin Emma-tuoleihin ja 1900-luvun alun jugendvuoteisiin. Valokuvista voi päätellä, että tavaroiden paikkoja vaihdettiin usein ja jopa huoneesta toiseen.
Kotkaniemi oli onnistunut sekoitus ylhäistä ja korkea-arvoista, kansanomaista ja vaatimatonta sekä helposti lähestyttävää.
Seinillä riippui tärkeitä taideteoksia mutta myös valokuvia ja painokuvia, ja eteisessä korkean trymoopeilin molemmin puolin Pehrin metsästysharrastuksen tähden aseita. Erilaisia lahjaesineitä oli runsaasti: salissa komeili omalla jalustallaan Lex-veistos, ja 1930-luvulla verantahuoneen matto vaihtui lahjaksi saatuun jääkarhun taljaan.
Oman leimansa antoivat käsitöitä jatkuvasti tekevän Ellenin maalaamat posliiniesineet, liinat, matot, verhot ja tyynyt – joista yhteen hän oli kirjonut Svinhufvudien suvun aatelisvaakunan syntymäpäivälahjaksi puolisolleen.
Koti oli kerroksellinen ja tarkoituksenmukainen ja lisäksi näyttävä, koska sen piti sopia edustukseen. Kotkaniemessä näytti varmasti niin Pehrin ja Ellenin kuin vieraidenkin mielestä hienolta – siitä todistavat lukuisat lehtijututkin, joissa kilvan ihastellaan talon tunnelmaa ja kauneutta.
Sisustus ei kuitenkaan ollut liian näyttävä. Annastiina Löppönen kertoo, että kodin yhdistelmä maalaista ja mutkatonta sekä toisaalta säätyläistä ja korkea-arvoista heijastaa hyvin ajan odotuksia sivistyneen perheen elämäntyylistä. Käytöksen, pukeutumisen ja kodin tuli olla hienoja, mutta ei liian hienoja, jottei samaistuminen ”tavalliseen kansaan” kävisi mahdottomaksi. Kotkaniemi oli onnistunut sekoitus ylhäistä ja korkea-arvoista, kansanomaista ja vaatimatonta sekä helposti lähestyttävää.
Erityisesti Ellen Svinhufvud kunnostautui Kotkaniemen ylläpitäjänä, vaikka hänellä olikin apunaan niin taloudenhoitaja, pehtoori, renki, piikoja, karjakoita kuin muuta väkeä.
Vanhat valokuvat näyttävät kaikkialle ehtivän Ellenin milloin käsitöiden, milloin kasvimaan, milloin kotieläinten seurassa, joita oli hevosista lehmiin, lampaisiin ja kaneihin ja kanoista ankkoihin, mehiläisiin ja karakul-lampaisiin. Jossain vaiheessa Ellen kiinnostui myös turkiseläimistä, kuten hopeaketuista, mutta palkolliset eivät halunneet kettuja hoitaa, ja siksi Ellen ruokki niitä itse. Kananmunia myytiin jopa Helsingin Stockmannilla.
Omavaraisuus oli tärkeää, koska alun perin Kotkaniemi oli ostettu velaksi ja talous oli tiukalla vuoteen 1923 saakka, jolloin Pehr sai kunniaeläkkeen valtionhoitajan tehtävästä. Sen jälkeen vintille tehtiin lisähuoneita ja talo sai vesi- ja viemärijohdot, sähköt ja keskuslämmityksen.
Vanhat valokuvat ovat ihastuttavia. Niitä täytyy kuitenkin katsoa tarkalla silmällä ja mieluiten useasta eri näkökulmasta. Annastiina Löppönen on huomannut, että siinä missä Pehr kuvattiin eläkkeelläkin ollessaan pääasiassa tärkeänä työhuoneen pöydän ääressä tai ulkoilemassa tai ampumaharrastuksen parissa, Ellenistä otetuissa kuvissa korostuu uupumaton ahkeruus ja taloudenhoidon lukemattomien velvollisuuksien täyttäminen aamusta iltaan.
Kotkaniemi puutarhoineen sekä kahvila Ellen ovat avoinna yleisölle koko kesän syyskuun alkuun asti. Lisätiedot kotkaniemi.fi
