Jenni Kleemola, 43, asuu puolisonsa kanssa 31 neliössä: ”Koti yksiössä saa minut tuntemaan neliöhäpeää”

Sängystä kahvikoneelle on matkaa seitsemän askelta. Ovia, joita voi vetää perässään kiinni on tasan yksi: kylpy­huoneen ovi. Neliöitä on kolmekymmentäkolme ja niissä nukkuu, tekee etätöitä, katsoo Netflixiä ja elää elämäänsä kaksi ihmistä.

Ne ihmiset ovat keski-ikäisiä ja aika keskiluokkaisia. Minä ja puolisoni emme todellakaan ole enää siinä iässä, että tätä voisi kutsua parikymppisten ensiasunnoksi.

Olisi kiva kiillottaa sädekehää ja sanoa, että valitsimme pikkukotimme ekologisuuden tai edes minimalismin hengessä. Totuus on yhdistelmä laiskuutta ja sattumaa.

Kun korona pani maailman sekaisin, tupsahdimme etuajassa ulkomailta takaisin Suomeen vailla kotia. Samaan aikaan yksiöni sattui vapautumaan vuokralaisilta. Rojautimme rinkat lattialle ja jämähdimme.

Neljä vuotta myöhemmin asumme yhä yksiössä, enkä ole ihan sinut asian kanssa. Minua nakertaa neliöhäpeä.

Joku kai ahdistuisi tursuilevasta eteisestä, mutta minusta kaikkeen tottuu.

Kun yhden hengen kodin eteiseen tunkee kahden ihmisen kengät, tulos on tämä.

Neliöhäpeä on kotihäpeän alalaji. Koti­häpeää herättää sotkuinen koti tai vaikkapa väärää vuosimallia olevat keittiönkaapit ja kulunut sohva.

Meilläkin eteinen tursuilee ja sängyn alta pilkottaa imuri, mutta ne eivät minua haittaa. Kotimme on valoisa ja melko ihana. Mutta tilastojen valossa se on meille armottoman pieni.

Tilastokeskuksen mukaan suomalaisilla on kodeissaan lääniä 41,7 neliötä per pää. Helsingissä, missä mekin asumme, tilaa on 34,6 neliötä per asukas.

Meillä on tilaa 15,5 neliötä per asuja. Se on muuten saman verran kuin kohutuissa vantaalaisissa miniasunnoissa, joista ratkesi muutama vuosi sitten riita: voiko tällaista koppia edes kutsua kodiksi!

Ahdasta asumista Tilastokeskuksen mukaan on se, jos jokaiselle perheenjäsenelle ei löydy omaa huonetta. On siis epätavallista, että kaksi kypsää aikuista asuu yksiössä. Ehkä jopa vähän outoa!

Psykologi Leea Mattila tietää, miksi asia hävettää.

– Iso koti on statussymboli. Se mielletään varallisuuden ja menestymisen merkiksi, Mattila sanoo.

Siksi ison kodin omistajaan voidaan liittää sellaisia ominaisuuksia kuin kyvykäs ja pärjäävä.

Pikkukodin asukin häpeän taustalla voi olla tuomituksi tulemisen pelkoa, Mattila toteaa. Mitä jos muut arvostelevat minua tämän takia? Silloin kyse on pohjimmiltaan pelosta, että menettää yhteyden toisiin ihmisiin ja heidän hyväksyntänsä.

Mattila näkee, että moni meistä on sisäistänyt ajatuksen kodeista hierarkiana, jota kiivetään ylöspäin.

– Opiskelijaboksin on hyväksyttyä olla nuuka ja rupsahtanut, mutta sen jälkeen on hyvä siirtyä ensimmäiseen omistusasuntoon. Hierarkian yläpäässä on vimpan päälle stailattu ja sisustettu omakotitalo merinäköalalla, Mattila pohtii.

Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomat kirjoitti jutun Turun opiskelija-asunnoista, joita kutsuttiin itsemurhayksiöksi. Petteri Orpon ensimmäinen opiskelijaboksi oli tällainen itsemurhayksiö, johon ei juuri muuta mahtunut kuin asukas ja sänky. Vai että pääministerikin on asunut sellaisessa kopissa!

Asia naurattaa, koska se on menneisyyttä. Totta kai Orpo on edennyt hierarkiassa. Jos hän yhä asuisi miniyksiössä, ehkä epäilisimme miehen mielenliikkeitä.

Minä ja puolisoni olisimme elämänvaiheemme puolesta kotien hierarkiassa kohdassa, jossa avarassa olohuoneessa juodaan teetä valkoisella sohvalla ja etätöihin vetäydytään työhuoneesen.

Sen sijaan asumme kodissa, joka hierarkiassa asettuisi korkeintaan maakunnasta oopperareissulle tulevan eläkeläisparin kaupunkitukikohdaksi.

Häpeä ei ole ainoa tunne, jonka pikkukotimme minussa herättää. Olen siitä myös vähän ylpeä.

Viime vuosien aikana olen tajunnut, että emme taida olla pahemmin materian perään, ja se tuntuu kivalta. Ei haittaa, vaikka kotiin ei mahdu taulutelevisiota tai kovin kummoista määrää vaatteita. Tavaraa on sen verran kuin kotiin mahtuu, eikä koti sellainen, että sinne mahtuvat kaikki tavarat.

Sitä paitsi ikkunalaudoilla mahtuu hyvin säilyttämään tehosekoitinta, juomaan viiniä ja kasvattamaan basilikaa – ihan siellä latausjohtokerien vieressä.

Toiseksi kotimme kertoo joustavuudestamme.

Korona-aikana kohkattiin resilienssistä eli psyykkisestä selviytymiskyvystä ja joustavuudesta. Sitä muuten tarvittiin, kun kummankin piti olla yksiössä yhtä aikaa Teams-palaverissa. Terveiset vaan kaikille, jotka ehtivät nähdä minut kylpyhuoneen lattialla istumassa, ennen kuin ehdin sumentaa taustan!

Pienet neliöt ovat minulle myös merkki vapaudesta. Ne sitovat vähemmän kuin isompi koti ja asuntolaina. Ne mahdollistavat notkeat liikkeet: jos tekee mieli häipyä puoleksi vuodeksi ulkomaille, laitamme tavarat varastoon, asunnon vuokralle ja lähdemme.

Tuo tieto takaraivossa elämä tuntuu keveältä. Vapaus on meille kummallekin tärkeä arvo, ja on hienoa voida elää sen mukaan.

Lepakkotuoli on kätevä työpisteen ja naulakon yhdistelmä.

Meillä syödään missä sattuu, koska kodin ainoa pöytä on usein täynnä tavaraa.

Välillä neliöhäpeä unohtuu, ja kodista tulee melkein palanen minua.

Leea Mattila toteaa, että kotini voi olla minulle vertauskuva siitä, että arvostan joustavuutta ja kykyä liikkua.

Osalle meistä koti nimittäin on itsen symboli. Ihan niin kuin itsestään voi ilmaista asioita meikkaamalla ja pukeutumalla, sitä voi tehdä kodillakin. Esimerkiksi asiat, joita kotiin kerää, ovat symboleja sille, minkälainen itse on, Mattila sanoo.

Tammen Keltaista kirjastoa hyllyssä – tämä on kulttuurikoti! Meillä ei jakseta pyyhkiä pölyjä – boheemeja ollaan, ei takerruta pikkuseikkoihin!

Tosin ihmisillä on aina reaaliminä ja ihanneminä, Mattila muistuttaa.

– Hyllyssä voi olla kirjoja, joita ei ole edes luettu. Silloin kotia saatetaan rakentaa ihanneminän kaltaiseksi, kultturelliksi. Usein koti voi symboloida sitä, miten näet tai haluat nähdä itsesi.

Voihan se olla, että tykkään neliöistäni siksi, että niissä nelikymppinen voi vielä hetken kuvitella, että on nuori ja elämä edessä.

Toki on päiviä, kun kiroilen kotiamme ja alan selata asuntoilmoituksia.

Tässä kodissa ei ole leivottu piparkakkuja sen joulun jälkeen, kun uunipeltejä piti nostella pitkin ikkunalautoja ja lattioita. Kierrättäminen tehdään hampaat irvessä, koska ne seitsemän eri sankoa ja nyssäkkää eivät mahdu minnekään. Kun aamulla yksi herää, luultavasti herää toinenkin.

Toki pluspuoliakin riittää. Esimerkiksi sähkölasku nousi silloin kuin kaikkien muidenkin – mutta se ei vain voi nousta kovin korkeaksi kodissa, johon ei edes mahtuisi arkkupakastinta tai kuivausrumpua.

Eikä sieluni huuda neliöiden perään. Mihin ihminen oikein tarvitsee sitä tilaa?

Ensinnäkin käytännöllisiin asioihin, Leea Mattila sanoo. Kotona tehdään ruokaa, nukutaan, säilytetään elämässä tarvittavia asioita, rentoudutaan.

Tila tuo sujuvuutta arkeen. Jos kotiin mahtuu vain yksi pöytä, joka toimii ruokapöytänä, olohuoneen pöytänä ja työpöytänä, joutuu sitä aina raivaamaan eri toimintojen välissä.

– Kotia tarvitaan myös vetäytymiseen. Moni haaveilee siitä hetkestä, kun voi vetää kodin oven perässä kiinni. Oman kodin rauhassa voi vaikka itkeä ja soittaa puheluita. Se palvelee yksityisyyttä, Mattila sanoo.

Meillä ei ole omaa rauhaa eikä yksityisyyttä. Yksiössä ei ole seinää, jonka eri puolille vetäytyä. Emme kuitenkaan ole vielä repineet silmiä toistemme päästä, vain muutamia raskaita huokauksia on kuultu.

– Ehkä olette temperamenteilta lähtökohtaisesti joustavia. Mutta useimmiten kyse taitaa olla oppimisesta ja sopeutumisesta. Ehkä sopu sijaa antaa -sanonta viittaa juuri oppimiseen, Mattila pohtii.

Hän näkee, että pienet neliöt eivät välttämättä sovi ihmisille, jotka tarvitsevat paljon omaa aikaa ja tilaa ympärilleen. Joitakin kuormittaa visuaalinen häly.

– Pienessä asunnossa näkee koko ajan kaiken ja mahdolliset tavararöykkiöt. Tällaiset kuormitustekijät, kuten myös television ja jopa toisen ihmisen syömisen äänet, voivat ärsyttää aistiyliherkkää ihmistä.

Kallistun sopuisassa asumisessamme oppimisen kannalle. Olemme vuosien varrella matkustaneet ja asuneet reissuillamme ties missä tilaihmeissä. Veikkaan, että niissä olemme oppineet taidon ottaa omaa tilaa, vaikka toinen olisi muutaman metrin päässä.

Siinä auttavat kuulokkeet. Niitä on tässä taloudessa tosi monet.

Kodin ainoaa pöytää täytyy raivata välillä eri toimintoja varten.

Läheiset ovat viime vuosien aikana kysyneet: Vieläkö te asutte siinä yksiössä? Eikö toisen naama ala jo ärsyttää? Eivätkö seinät kaadu päälle?

Kyllä, emmekä ole ajatelleet muuttaa. Ei. Ei. Vastakysymys: miksi meidän neliömme kiinnostavat teitä?

Mattila muistuttaa, että kysyjä saattaa projisoida eli sijoittaa toiseen omia ajatuksiaan.

– Kysyjä voi miettiä, että häntä itseään ahdistaisi, kun vaikka kuulisi koko ajan toisen asujan ruoan maiskutuksen tai mitä ikinä. Emme aina eläydy toisen asemaan ja muista, että jokaisella on oma mieli.

Ai niin, eipä ole tullut kysyttyä puolisolta, mitä tunteita pikkukotimme hänessä herättää. Onko tämä sinustakin vähän outoa?

Puolisostani asumisen standardit ovat nykyään paljon monimuotoisemmat kuin ennen, jos verrataan vaikkapa meidän vanhempiemme aikaan, jolloin omakotitalo se olla piti. Hänestä niitä, jotka asuvat eri tavalla kuin toiset, jopa kadehditaan.

Eikö hävetä, siis?

Puoliso ei ymmärrä neliöhäpeääni ollenkaan. Hän sanoo olevansa ylpeä, kun asuu näin; hallittavassa ja yksinkertaisessa kodissa, jossa tärkeimmät tavarat riittävät tekemään kodista kodin.

– Ei yhtään ahdista, että on pieni asunto, vaan päinvastoin. Isommassa kodissa olisi aina jotain sisustettavaa, korjattavaa ja mietittävää. Se ahdistaisi.