Koti vanhassa margariinitehtaassa! Pyörälenkki johdatti Pepin ja Antin uniikkiin unelmakotiin – ”Rakastan, miltä täällä näyttää”
Entinen Valtion margariinitehdas Helsingissä ehti rapistua kolmisenkymmentä vuotta tyhjillään, kunnes sinne rakennettiin 31 kotia. Yhdessä niistä asuvat Peppi ja Antti perheineen. Menneisyys ja nykyhetki kohtaavat tyylikkäästi kolmihenkisen perheen värikkäässä kodissa.
Valtion margariinitehdas jakoi aikoinaan arvokkaita pikku vihjeitä Herkusta herkullista -reseptivihkossaan: ”Vain hyvästä syntyy hyvää. Vakuuttavin ja luotettavin ohje margariinia ostettaessa on leijonavaakuna ja nimi Valtio Herkku -margariinia.” Toinen vihje puolestaan muistuttaa, että sosekeitot voi aina hyvin suurustaa margariinia apuna käyttäen.
Antikvariaatista löytynyt, yllättävän ehjänä säilynyt vihko on nykyisellään arvokas muisto Peppi Laineen ja Antti Karvasen kotitalon rasvaisesta teollisuushistoriasta.
– Olen miettinyt, pitäisikö kokeilla joskus jotain reseptiä. Ajattelimme, että olisimme kehystäneet kodin seinälle tai rappukäytävävään vanhan margariinimainoksen, mutta emme ole löytäneet mitään sopivaa, Peppi kertoo.
Peppi muutti puolisonsa Antin kanssa ensimmäisinä asukkaina Helsingissä sijaitsevaan entiseen margariinitehtaaseen tammikuun lopulla 2020. Tunnelma oli kuin olisi muuttanut keskelle raksaa. Ohikulkijatkaan eivät vielä mieltäneet, että autioitunut talo oli heräämässä henkiin. Peppi muistelee olon olleen onnellinen, mutta myös epäuskoinen. Olihan kodin valmistumista pitänyt odottaa vajaat kaksi vuotta.
Vaativa rakennusprojekti osoittautui odotettuakin työläämmäksi, mikä viivästytti aikatauluja kuukausi kerrallaan. Onneksi Pepillä ja Antilla ei ollut tulenpalava kiire löytää tilavampaa asuntoa. Toisaalta eipä Helsingin asuntomarkkinoillekaan ilmaantunut toista yhtä kiinnostavaa vaihtoehtoa. Pariskunta oli vielä alkuvaiheessa jonossa useaan asuntoon, mutta pitkä odotusaika karsi muita innokkaita.
Oli hyvää tuuria, että Pepin ja Antin pyöräilyreitti kulki yhtenä aivan tavallisena iltana Teurastamon alueella. Kellohallin naapurissa kaksikko pysähtyi huomatessaan, että vanhaa margariinitehdasta oltiin muuttamassa asuintaloksi. Kumpikin kiinnostui mahdollisuudesta heti.
Kotiin päästyään Peppi ja Antti alkoivat tutustua projektiin tarkemmin. Sitten tulikin hoppu saada asioita vireille ennen häämatkaa Amerikkaan, jotta tilaisuus unelmakodista ei menisi ohi.
Tyylillisesti valtion margariinitehdas Sörnäisten ja Hermannin rajalla edustaa 1920-luvun uusklassimia. Talon ilmestymisestä kaupunkikuvaan on tänä vuonna kulunut tasan sata vuotta, sillä se rakentui kevättalvella 1924 silloisille vankilan tiluksille. Tehtaan, jossa oli kaksi kerrosta, ullakko ja kellaritilaa, piirsi vankeinhoitolaitoksen arkkitehti Uno Sjöholm. Jos lähteitä on uskominen, rakentajia tuli kaltereiden takaa.
Alun perin valtio perusti margariinitehtaansa Turkuun 1922, koska se halusi tuoretta, halvempaa ja tasalaatuisempaa margariinia vankiloihin. Taustalla oli tiettävästi yksityisten margariinitehtaiden kartelli, joka pakotti valtion suurena tilaajana maksamaan ylihintaa levitteestä.
Kun Turussa ei enää pystytty vastaamaan kysyntään, tuotannolle päätettiin rakentaa uusi nykyaikaisempi tehdas pääkaupunkiin. Rakennuksesta tuli ensin suorakaiteen muotoinen, kunnes sitä laajennettiin nykyiseen L-muotoonsa 1930-luvulla.
”Pidän autiotaloista paljon. Olisi ollut huippua päästä käymään täällä sisällä, kun tämä oli vielä hirveässä kunnossa.”Peppi
Rakennuksen vasempaan päätyyn sijoittui toimisto- ja asuntotiloja, tehdassalit jäivät keskelle ja oikeaan laitaan tuli teknisiä tiloja. Laajennusosassa oli muun muassa puku- ja pesutiloja.
Tehdas toimitti nimensä mukaisesti margariinia ensin valtion laitoksille, mutta 1970-luvun alussa jo yli puolet tuotannosta myytiin yksityisille asiakkaille, kuten leipomoille, suurkeittiöille ja ravintoloille. Vallan vieraiksi eivät tuotteet jääneet kotipöydissäkään, sillä tehtaasta lastattiin vähittäismyyntiin Herkku- ja Sole-margariinirasioita.
Tehdas sulki ovensa laman keskellä vuonna 1992 valmistettuaan margariinia lähes kuusi vuosikymmentä.
Peppi ja Antti arvostavat mennyttä aikaa ja kerroksellisuutta; kaiken ei tarvitse olla uutta ja kiiltävää. Peppiä kiehtovat etenkin oman kodin kaltaiset rakennukset, joiden käyttötarkoitus on muuttunut asumiseen. Hän kertoo kuluttaneensa nuorempana paljon urbaania löytöretkeilysisältöä. Joskus vuosia sitten pari seikkaili yhdessä Pariisin lähellä lentomelun vuoksi lähes autioituneessa Goussainvillen kaupungissa.
– Pidän autiotaloista paljon. Olisi ollut huippua päästä käymään täällä sisällä, kun tämä oli vielä hirveässä kunnossa, Peppi naurahtaa.
Antti fiilistelee 1900-luvun arkkitehtuuria. Muistoissa on mukava kohtaaminen muutama vuosi sitten pihalle kävelleen Timon kanssa, jonka isä oli aikoinaan työskennellyt vuosikymmeniä tehtaalla.
– Jos tänä päivänä rakennettaisiin tehdas, jossa valmistetaan margariinia, mittarit olisivat jossain muualla kuin kauneudessa. Kertakäyttökulttuurin ajassa on hienoa, että omalla kodilla on jo satavuotinen tarina, jota me jatkamme, Antti toteaa.
Peppi nostaa historiasta surullisen ajankohdan, jolloin talo oli väliaikaisena ruumishuoneena autolautta M/S Estonian onnettomuuden uhreille. Myöhemminkin rakennus toimi vielä kertaalleen säilytystilana Helsingin seurakunnan ruumishuoneremontin aikana. Ajatus ei aiheuta kylmiä väreitä, vaan on osoitus siitä, mitä kaikkea yhden talon menneisyyteen voi mahtua. Sittemmin taloa vuokrattiin varastotiloiksi, mutta pääasiallisesti se ehti rapistua kylmillään ja tyhjillään lähes kolmekymmentä vuotta.
Kun arkkitehtuuri- ja muotoilutoimisto Tallin arkkitehti Minna Lukander sai työpöydälleen vanhan margariinitehtaan suunnittelun asunnoiksi, rakennuksen lähtötilanne oli lohduttoman apea. Jokunen koeputkikin lojui vielä siellä täällä. Pitkään tyhjillään olleessa rakennuksessa oli ollut myös majailijoita.
– Ei ollut kovin mieltä ylentävä kokemus käydä rakennuksessa. Toisaalta pystyin yhä näkemään, kuinka hienot tilat olivat olleet. Vanhat tehdassalit olivat korkeudeltaan näyttäviä, arkkitehti Lukander muistelee.
Ala-, väli- ja yläpohjat oli purettava niin, että rakennuksesta jäivät pystyyn ainoastaan perustukset, suojellut ulkoseinät ja piippu. Koska jotkin rakennuksen massiivitiilimuuratuista ulkoseinistä olivat eri paksuisia, niitä lämpöeristettiin silikaattilevyillä.
Pihan puoleisiin julkisivuihin lisättiin uusia ikkuna- ja oviaukkoja. Ikkunat uusittiin vanhan mallin mukaisiksi, mutta vesikatto rakennettiin hieman alkuperäistä korkeampana. Yksi porrashuoneista säilyi vanhalla kohdallaan niin, että pihan puoleinen sisäänkäynti jäi pääpiirteittäin entiselleen. Historia havisee siinäkin mielessä, että graniittikivinen lastauslaituri muuttui yhden asunnon terassiksi. Yhtenä suunnittelun lähtökohtana olikin luoda huoneistoihin ulkotilaa.
Kaikkiaan taloon rakentui kolmeen kerrokseen 31 asuntoa. Suurin osa on yksiöitä, mutta ullakkokerroksessa on myös useampi neliö. Arkkitehti on tyytyväinen lopputulokseen, jossa kaiken uuden keskellä säilyi myös vanhaa henkeä. Hänestä uuden elämän saanut rakennus on nykyään ihastuttava, persoonallinen ja jollakin tavalla empaattinen. Viihtyisä piha ja uusi piharakennus antavat oivan tilaisuuden yhteisölliselle elolle.
”Olemme molemmat väri-ilottelijoita. Mielestäni on aina ollut kiva, että kodissa on paljon erilaisia tekstiilejä, viherkasveja, jänniä yksityiskohtia ja että tavaroilla olisi tarina.”Peppi
Ensimmäistä kertaa Peppi ja Antti kävivät kolmiossaan kypärät päässä, jolloin siellä oli ainoastaan joitakin väliseiniä pystyssä. Heidän asuntonsa sijoittuu 1930-luvulla valmistuneen laajennusosan pesutilojen kohdalle. Ensitöikseen pariskunta maalasi seinät savimaalilla ja valitsi keittiön. Ideana oli kokeilla jotain itselle uusia värejä, joita aiemmassa Alppilan-kodissa ei vielä ollut.
Pepin sisustusfilosofia perustuu värikkyyteen ja ekologisuuteen. Pienen lommon takia ei uutta osteta. Sisustusmaut Antin kanssa ovat melko samanlaiset.
– Olemme molemmat väri-ilottelijoita. Mielestäni on aina ollut kiva, että kodissa on paljon erilaisia tekstiilejä, viherkasveja, jänniä yksityiskohtia ja että tavaroilla olisi tarina, Peppi kertoo.
”Kertakäyttökulttuurin ajassa on hienoa, että omalla kodilla on jo satavuotinen tarina, jota me jatkamme.”Antti
Kodissa kuuleekin kiinnostavia muistoja niin Marokosta kuin lapsuudenkodin lampusta. Olohuoneen taulu Bob Dylanista hankittiin häämatkalla, ja ikkunalaudalla päivää paistattevan keramiikkasammakon Peppi on tehnyt nuorena. Pariskunta matkusteli paljon aiemmin, mikä näkyy kansainvälisenä tuulahduksena sisustuksessa. Kylpyhuoneen ikkunaa tyylikkäästi peittävä kaunis lasimaalaus on kotiutunut Amsterdamista.
Perhe viihtyy paljon kotosalla, joka tuntuu ihanan pesämäiseltä. Aina kun sää sallii, aikaa vietetään terassilla. Moni kylään tulija koputtaakin kätevästi suoraan terassin ovea, eikä soita kulman takana ovisummeria.
Penni-tytär syntyi yhdeksän kuukautta muuttopäivästä. Kun talossa asuu useita lapsia, leikkiseuraakaan ei tarvitse lähteä etsimään kauempaa. Peppi nauraa, että ympyrä on sulkeutunut hauskasti: kotitalo on vanhoilla vankilan mailla ja tytär on päiväkodissa, joka on rakennettu vankilan entiseen sikalaan.
Antti kuvailee, että koti tuntuu vielä neljän vuoden jälkeen uudelta, sillä se on sopeutunut hyvin perheen tarpeisiin.
– Luulen, että vuosikymmenten päästä nukuttamiset ja iltasadut nousevat tärkeimpinä muistoina kodista.
