Yleensä hirren ulkopinnassa on oksapahvi tai muu tuulensuojamateriaali, jonka päälle on lyöty uhrikerros eli lautaverhous suojaamaan ulkopintaa. Hirsien sisäpuolelle on asennettu pinkopahvi estämään vetoa. Hirsien välissä on eristeenä terva- tai hamppurivettä, vanhemmissa taloissa myös sammalta tai muuta luonnonmateriaalia. Hirsitalo painuu yleensä kahden ensimmäisen vuoden aikana, joten niihin tehdään painumavara ikkunoiden ja ovien yläpuolelle. Talot ovat alkuun harvempia, ja niistä tulee tiiviimpiä painumisen myötä.

40-luvun taloissa on kakkosnelosrunko eli 50 x 100 millimetrin vahvuinen puurunko, jonka välissä on purueriste. Rungon sisä- ja ulkopuolille on yleensä asennettu tervapaperi mutta myös oksapahvia tai muuta paperia on käytetty. Ulkoseinien julkisivun tuuletusta ei tuohon aikaan mietitty lainkaan. Pystylomalaudoituksella tuuletusrako kuitenkin syntyy luonnostaan mutta vaakalaudoitus on yleensä lyöty suoraan runkotolppaan kiinni.

1930-luvulla rakennetuissa ja sitä vanhemmissa taloissa on usein niin sanottu multapenkkiperustus. Niissä on luonnonkivijalka, jonka sisäpuolelle on tehty kohollaan oleva multapenkki eristämään kylmää kivijalkaa. Multapenkin yläpuolella on parikymmentä senttimetriä ilmatilaa. On myös sellaisia rakennuksia, joissa hirsikerta on multakerroksen sisällä. Ja senhän tietää, mitä hirrelle tapahtuu, kun se on mullan ympäröimä – olosuhteet ovat suotuisat lahoamiselle. Mutta eiköhän nämä hirret ole jo enimmäkseen korjattu.

Kivijalalla ympäröityjä rossipohjiakin tehtiin. Niissä on korkea kunnolla tuuletettu ryömintätila.  Jonkin verran vanhoissa taloissa on myös kellareita.

Olipa hyvinkin. Aloitetaan vaikka tuosta multapenkkialapohjasta. Multapenkeissä on paljon mikrobikasvua. Harva nykyihminen kestää tätä ärsytystä. Kuivumisen mahdollistavan tuuletuskerroksen puuttuminen ulkoseinärakenteesta on tietenkin huono asia. Jos seinärakenteeseen pääsee viistosateen painamaa vettä, se jää sinne ja voi homehduttaa tuulensuojapaperia sekä eristeitä.

Salaojituksia ei juurikaan tehty, mutta 1940-luvun RT-korteista löytyy kyllä oivallisiakin ohjeita salaojituksen tekemiseen. Varhaisimmat on tehty tiiliputkilla. Yleensä niitä ei jaksettu kaivaa niin syvälle, että ne kuivattaisivat myös talon anturaa. Kun antura on savikerrosta vasten, syntyy veden kapillaarista nousua kellariseinän rakenteisiin tai muihin perusmuureihin.

Perusongelma näissä taloissa on myös se, että niissä on käytetty paljon luonnonmateriaaleja. Turve, sammal ja oksat eivät kuulu rakenteisiin. Ne toimivat niin kauan kuin rakenne pysyy kuivana, mutta heti, kun sinne pääsee vettä, ne alkavat homehtua todella helposti. Voi helposti kuvitella, kuinka pahoja homeongelmia on saatu aikaan tekemällä tällaisten rakenteiden päälle vuotavia pesutiloja. Kun remonttia tehdään, kannattaa vanhat turpeet ehdottomasti poistaa.

Yleensä vanhat rakennukset ovat korjaajansa tekemien virheiden summa. Kulttuuriimme kun ei valitettavasti kuulu suunnittelun teettäminen vaan kaikki tehdään itse ja neuvoa kysytään korkeintaan rautakaupan myyjiltä. Rakenteiden ja kosteusvaurioiden korjaussuunnittelu tulisi kuitenkin jättää rakennusinsinööreille ja -mestareille.

Vanhaan taloon rakennetussa pesutilassa on yleensä käytetty siveltävää kosteussulkua levyrakenteiden päällä. Kunnolliset vedeneristeet puuttuvat, joten pesutilojen ympärystät ovat usein homevaurioituneita. Pesutiloista on voinut vuotaa vuosikausia vettä rakennuksen alapohjaan, ja pahimmillaan siellä on myös lattiasienivaurioita.

Asiantuntija: tekniikan tohtori, ohjelmapäällikkö Juhani Pirinen, Valtakunnalliset kosteus- ja hometalkoot

Lisätietoja: Hometalkoot.fi