Mitä ihmettä puimme vesikelillä päällemme ennen sadetakkia? Näin syntyi vedenpitävä keltainen klassikko
Tervaa, mehiläisvahaa ja keitettyä pellavaöljyä. Vedenpitävä takki syntyi vuosisatoja sitten, kun kankaisiin keksittiin lisätä vettä hylkiviä pinnoitteita. Kotimaisen sadetakin voittokulku alkoi ahaa-elämyksestä olympiavuonna.
Purjehtijat huomasivat 1400-luvulla, että märillä purjeilla laivat kulkivat rivakammin, mutta ongelmana oli, että purjeista tuli märkinä todella painavia. Merimiehet alkoivat öljytä purjeita, jotta niistä saataisiin sekä tiiviit että vettä hylkivät. Merimiehet keksivät tehdä vedenpitävästä purjekankaasta myös suojavaatteita.
Purjekangas oli vaatetuskankaaksi paksua ja jäykkää. Niinpä sadevaatteita varten alettiin valmistaa myös ohuempia vaatetuskankaita, joiden pintaan lisättiin vettä hylkiviä aineita, kuten tervaa, mehiläisvahaa tai metallisuolojen kanssa keitettyä pellavaöljyä. Vaha- ja öljykäsittelyt auttoivat torjumaan kosteutta, mutta haittapuolena oli, että vaatteista tuli raskaita, hiostavia ja toisinaan jopa löyhkääviä.
1800-luvulla tehtiin edellisiä hienostuneempia sadetakkikeksintöjä, joille haettiin patentteja. Esimerkiksi yhä käytössä olevat öljykangastakit patentoi vuonna 1898 uusiseelantilainen merenkulkija Edward Le Roy, joka oli kehittänyt oman salaisen öljyjen ja vahojen seoksen, jolla vaatteisiin saatiin vedenpitävyyttä.
Skotlantilainen keksijä ja kemisti Charles Macintosh keksi puolestaan 1820-luvun alussa kankaan, joka saatiin vedenpitäväksi luonnonkumikerroksella.
Alkuun tosin ”macintoshien” kumipinta muuttui kuumalla säällä tahmeaksi ja kylmällä jäykäksi, mutta luonnonkumin vulkanointitekniikan keksimisen jälkeen 1830-luvulla tämäkin ongelma saatiin ratkaistua.
Samoilla jäljillä oli Thomas Burberry, joka kehitti vuonna 1879 vettä hylkivän kangastyypin, gabardiinin. Burberry käytti kankaassa vahattua villalankaa sekä uudenlaista erittäin tiivistä kangassidosta, jonka ansiosta kankaasta tuli kulutuksen- ja vedenkestävää.
Kun ensimmäinen maailmansota käynnistyi, tilasi brittiarmeija vuonna 1914 Burberrylta sotilailleen kosteisiin ja mutaisiin olosuhteisiin sopivat gabardiinitakit.
Armeijalle suunniteltiin oma uusi takkimalli, josta kehittyi trenssi. Sodan jälkeen rintamalta palanneet sotilaat käyttivät hyväksi havaittuja sotilastrenssejään siviilissä. Mallista tuli maailmansotien välisen ajan muotitakki niin miehillä kuin naisilla.
Uuteen aikakauteen siirryttiin jo 1950-luvulla, jolloin sadetakit alettiin valmistaa uusista muovilaaduista, etenkin PVC:llä päällystetystä synteettisestä nailonista. PVC antoi vihdoin täydellisen suojan sadevettä vastaan, mutta sen ongelmana oli PVC-kankaiden hiostavuus. Sadetakki päällä kostuikin sisältä päin.
Roger ”Rukka” Störling sai idean sadetakkituotannosta ajettuaan kaatosateessa moottoripyörällään Helsingin olympialaisiin vuonna 1952.
suomessa pvc-sadetakkeja ryhtyi valmistamaan kokkolalainen Urheiluvaatetus. Yksi yrityksen perustajista, Roger ”Rukka” Störling, sai idean sadetakkituotannosta ajettuaan kaatosateessa moottoripyörällään Helsingin olympialaisiin vuonna 1952.
Gunborg Lehmus suunnitteli Urheiluvaatetukselle väljän ja rennon sadetakkimallin, jonka tuotemerkiksi myöhemmin otettiin Rukka. Mallista tuli niin hyvä, että se on säilynyt tuotannossa lähes entisellään. Oman iloisen lisäilmeen takille antoivat PVC-kankaiden kirkkaat perusvärit: keltainen, punainen ja sininen. Parhaimpina aikoina 1960–70-luvulla Rukka-sadetakkeja valmistettiin kymmeniätuhansia kappaleita vuosittain.
Sadetakkeja vaivanneeseen perusongelmaan eli hiostavuuteen löytyi ratkaisu lopulta 1960-luvun loppuvuosina, jolloin kemisti ja keksijä Robert W. Gore kehitti Gore-Tex-kalvon. Se onnistui pitämään vesipisarat loitolla mutta päästämään hikipisarat ulos vaatteen sisältä.
Ensimmäiset Gore-Tex-vaatteet ilmestyivät kauppoihin noin vuosikymmenen kehitystyön jälkeen. Sen jälkeen hengittävät ja sateenpitävät huipputekniset materiaalit ovat hallinneet ulkoilu- ja urheiluvaatemarkkinoita.
