Kirjailija Saija Kuusela muutti satavuotiaaseen torppaan, jossa entisen asukkaan reikäleivät roikkuvat yhä orrellaan

Metsän reunustamaa hiekka­tietä saa ajella tovin, ennen kuin roosan sävyinen torppa tien oikean­puoleisella rinne­tontilla tulee esiin. Muita autoja ei tarvitse väistellä. Torppa on toinen kahdesta vakituisesti asutusta talosta tien varrella.

Kesäisin seudun asukasluku moninkertaistuu, kertoo torpan omistaja, kirjailija Saija Kuusela. Hänelle tuleva talvi on täällä Jaalassa kuudes.

– Kun kesän ensimmäisenä perjantaina menee kauppaan, se on täynnä ihmisiä. Minulle tulee olo, että oh my god, mitä te kaikki täällä teette. Syksyllä Jaala taas hiljenee. Nautin siitä.

Liian innokas ostaja?

Torppa on seissyt paikallaan 1900-luvun vaihteesta. Saija ajoi sen pihaan ensimmäisen kerran vuonna 2018.

Silloin hän asui Helsingin Kivihaassa, pienkerrostaloalueella Keskuspuiston laitamilla, ja työskenteli tutkijana Suomen ympäristökeskuksessa.

Unelma puutalosta oli väreillyt mielessä jo jonkin aikaa. Toisaalta Saija myös kaipasi veden äärel­le ja itään päin.

– Olen henkisesti itäsuomalainen ja vahvasti luontoihminen. Metsien ja järvien muodostama ympäristö on minulle tärkeä. Tämä seutu on varsinkin vesistöltään vielä tosi puhdasta.

Oikeasti maalla Saija ei ollut asunut koskaan, ja sekin houkutteli.

Sitten ystävä kertoi löytäneensä paikan, joka olisi Saijalle täydellinen. Kun Saija ensimmäisen kerran tuli paikan päälle, tunsi hän itsekin niin.

– Se oli tosi koskettavaa. Torppa on aidosti vanha. Sen tunnelmaa ei uudiskohteelta saa.

Torppa nökötti kahden ja puolen hehtaarin tontilla. Ensikäynnillään Saija kiipesi talon takana nousevan mäen laelle ja katseli ympäröivää maisemaa. Metsää joka suunnassa, puiden välissä pieni lahdenpoukama. Rannalla, hieman torpasta erillään, kauppaan kuuluva sauna ja oma laituri.

– Ajattelin, että nyt pitää purra huulta. Muuten minusta näkyy liian selvästi, miten innokas olen.

Noista ajoista lähimaisema tosin on jo muuttunut. Tuleva huolettaa Saijaa.

– Kymenlaaksossa hakkuupaine on ollut valtava jo vuosia. Torpankin lähettyvillä on ollut isot hakkuut sinä aikana, kun olen tässä asunut.

Tässä se on! Satavuotias torppa seisoo parin hehtaarin tontilla, ja saman hiekkatien varrella on vain toinen vakituinen asukas. ”Jos ei nauttisi yksin olemisesta, olisi täällä asuminen helvettiä”, Saija sanoo.

Utu-kissa lepäilee sohvalla, joka on yksi harvoista Saijan torppaan tuomista kalusteista. Sohvaan kauniisti sointuva viltti oli torpassa valmiina, Saija kertoo.

Mummon leivät jäivät kattoon

Torppa esittelee nopeasti itse itsensä. Kuistilta on käynti tupaan, sieltä oikealle aukeaa makuuhuone. Makuuhuoneesta on käynti vessaan.

Vessassa ja kuistilla Saijan kädenjälki näkyy ehkä eniten. Saija on siirtänyt kuistin seinää niin, että vessaan saisi enemmän tilaa. Näin torppaan tuli suihku ja ympärivuotiset vedet.

Lisäksi Saija on eristänyt talon ala- ja yläpohjat. Päällepäin tätä ei huomaa. Lattialankut ovat iänikuisen vanhat, ne Saija halusi säästää.

Muilta osin torppa on pitkälti siinä kunnossa, mihin entinen kesäasukas sen jätti. Edeltäjäänsä, yli 80-vuotiasta leskirouvaa, Saija kutsuu Mummoksi.

– Kun kauppojen jälkeen tulin tänne, oli vähän yllätyskin, että täällä oli aitassa lakanat sängyissä, torpassa astiat kaapeissa, kellot ja kaapit seinillä.

Tämän kaiken Saija otti omakseen. Tavaroita ei ole tehnyt mieli vaihtaa tai uusia – tai pikemminkin se ei tuntunut aiheelliselta.

– Tässä on museotunnelmaa. Minulle tuli olo, että tähän ei pidä kajota.

Siksi Mummon aikaiset ruisleivätkin roikkuvat edelleen orrella alkuperäisen puuhellan yllä. Saijan peruja ovat näkyvimmin ilmalämpöpumppu, tuvan sohva, makuuhuoneen sänky ja säilytyskalusteet.

Pihapiirissä aitta ja Saijan romusaunaksi kutsuma vanha saunarakennus säilövät nekin Mummon aikaisia tavaroita. Pihakeinut ja -kalusteet ovat entisen asukkaan jäljiltä, samoin pitkin pihaa ripotellut patsaat ja asetelmat.

Se, että asettuu toisen nurkkiin, toisen tavaroihin, toisen rakentaman elämän keskelle ja ottaa sen oman arkensa pohjaksi, on nykyajassa omalaatuinen teko. Hyväkuntoisetkin asunnotkin usein remontoidaan omannäköisiksi, vaikka pinnat olisi juuri freesattu myyntiä varten.

– Minulle tuli tänne tullessani jännä tunne, että tämä kaikki on minullakin vain lainassa, ja annetaan sitten eteenpäin, kun minä olen se 80-vuotias mummo, Saija sanoo.

Puuhella lämmittää tuvan syksystä kevääseen, ja sen yläpuolella roikkuvat Mummon vanhat reikäleivät. Vanhat avaimet olivat hormissa, kun Saija muutti torppaan. ”En tiedä, ovatko avaimet tontilta löytyneitä vai jostain koristeeksi hankittuja. Tällaisia lukkoja täällä ei enää ole.”

Saijan kolmannen kirjan, Rajan, tekijänkappaleet tulivat torpalle postissa haastattelupäivänä. Kaappi ja sen päällä olevat esineet ovat Mummon peruja – myös kankainen fasaani.

Torpan pihapiiriä koristavat patsaat ja asetelmat ovat entisen asukkaan jäljiltä, eikä Saija ole niihin koskenut. ”Mummo oli taiteellinen”, Saija sanoo.

Sopivasti vaivannäköä

Ensimmäisen vuoden ajan torppa oli Saijalle mökki. Vielä tuolloin siellä oleskelu vaati nykyistä enemmän fyysistä työtä. Talvisin torppa oli tullessa kylmä ja vesi piti kantaa tupaan kaivosta.

– Jos halusin pesulle, piti lämmittää sauna. Saunallakin on kantovesi, eli talvella piti avannon olla auki.

Tähän tapaan torppa vaati vaivaa, joka nykyelämästä on pitkälti kadonnut, Saija sanoo.

– Siihen liittyi alkukantainen tunne siitä, että nyt pitää selvitä. Ja minähän selvisin. Se oli tosi voimaannuttavaa.

Helsingissä oli hyvät puolensa. Saija muistelee torpan hankittuaan miettineensä sitä, miten mahtava kaupungin energia on kevään tullen tai miten ihanalta tuntuu polkea pyörällä Keskuspuiston läpi kotiin sen jälkeen, kun on käynyt spontaanilla viinilasillisella ystävien kanssa.

Silti Jaalassa oli tarjolla jotain parempaa, mitä vaille Saija ei halunnut jäädä.

– Aina, kun tulin tänne, jotkut muuttolinnut olivatkin jo tulleet tai jokin muu luonnon muutosvaihe oli mennyt ohi. Vaikka olisin ollut vain muutaman viikon poissa, missasin jotain. Se kirpaisi.

Se, että saisi koko vuodenkierron ajan olla paraatipaikalla seuraamassa luonnon muutoksia, houkutteli muuttamaan Jaalaan pysyvästi.

Kun metsä alkaa omalta tontilta, pääsee 6-vuo­tias Sorro-koira pitkille metsälenkeille joka päivä. ”Sorro kulkee vapaana suurimman osan vuodesta. Ei tosin lintujen pesintäaikaan.”

Kirjoittamalla löytyi koti

Sysäys tuli toisen haaveen mukana. Keväällä 2019 Saija oli tutkijakollegoidensa kanssa hakenut apurahaa tietokirjalle. Kun kielteinen päätös tuli, huomasi Saija olevansa jollain tasolla helpottunut.

– Ymmärsin, että enhän minä tietokirjaa halunnut kirjoittaa, vaan kaunokirjallisuutta.

Pöytälaatikossa oli jo monta vuotta maannut ensiversio Saijan esikoisdekkarista, joka sai nimen Katse. Kirjailijuutta kohti ei kuitenkaan voinut lähteä vain haparoimaan, vaan tarvittiin suunnitelma.

– Tajusin, että voisin jäädä tutkijan työstäni opintovapaalle ja opiskella kirjoittamista. Se taas tarkoitti, että olisi taloudellisesti järkevämpää muuttaa kokonaan tänne.

Vuonna 2019 Saija laittoi Helsingin-kotinsa tavarat suurelta osin myyntiin, aloitti kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, ja alkoi kirjoittaa.

– Ajattelin, että annan itselleni vuoden. Jos täällä asuminen tuntuu oikealta, jään. Jos ei, voin palata.

Paluuta ei tullut. Sen sijaan on tullut etätöitä Helsinkiin, virkavapaata ja apurahakausia.

Jaalaan muuton myötä arki on muuttunut radikaalisti, Saija sanoo.

– Joskus yritän muistaa Saijaa, joka vielä asui Helsingissä. Silloin olin tosi stressaantunut.

Enää arjessa ei ole kiirettä. Saija kirjoittaa kotonaan, tapaa toisinaan lähiseuduilla asuvia ystäviään. Muuttonsa jälkeen Saija on tutustunut mieheensä, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Pari elää arkea tahoillaan.

– Täällä löysin ilon yksin olemisesta. Jos siitä ei nauttisi, täällä oleminen olisi helvettiä.

Kun asuu yksin torpassa, jää vaille jostain. Kuitenkin kaikella on hintansa, Saija sanoo.

– Helsingissä on ihana käydä vierailulla. Silloin saan kulttuurin ja museot, kaupungissa asumisen helmet. Mutta kun sieltä lähtee, on ihanaa, että pääsee kotiin. Täällä hermojärjestelmäni toimii paremmin.

Saija nauttii torpan vanhasta tunnelmasta. ”Mieheni on aika paljon tarkempi siitä, mikä on hyvännäköistä, ja hän ehkä karsisi tavaraa. Itse en ole kokenut sitä tarpeelliseksi.”