Äidin muistisairaus käynnisti kirjailija Kirsi Pehkosen elämänmuutoksen: ”Oli iso menetys, kun en voinut enää soittaa äidille”
Kirjailija Kirsi Pehkonen, 59, irtisanoutui päivätyöstään opettajana ja ryhtyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Muutosta vauhditti äidin muistisairaus, joka sai Kirsin ymmärtämään, miten rajallista aika on.
Voikohan persiljassa ja rosmariinissa olla kirvoja?
Kysymys askarrutti Kirsi Pehkosta, kun hän tarkasteli omakotitalonsa terassilla talvehtivia yrttejä. Lyhyen hetken hän ajatteli tarttuvansa puhelimeen ja soittavansa äidilleen.
”Sitten tajusin, etten voi enää kysyä asiaa häneltä. Tämä pitää selvittää itse.”
Kirsin äiti sairastaa määrittelemätöntä dementiaa eli muistisairautta. Hän asuu nykyään hoitokodissa.
Yksi sairastumisen tuntuvista seurauksista on ollut se, ettei äidin puoleen voi enää kääntyä arjen huolissa. Puheliaalta ja suorapuheiselta äidiltä löytyi aiemmin niksit ja mielipiteet asiaan kuin asiaan. Kun perunarutto iski Kirsin viljelmiin, äiti tiesi, mitä sairastuneiden kasvien varsille tulisi tehdä.
”Äideillä on sellaista hiljaista tietoa, jota puolisolla ja ystävillä ei ole.”
Pari syksyä sitten äiti ei enää osannutkaan vastata vaan hämmästyi Kirsin soitosta. Välillä hän ei vastannut puheluihin lainkaan, muulloin keskustelut jäivät suppeiksi.
”Se oli iso menetys. Puhelut äidille olivat osa normaaliarjen tukiverkostoa, ja ajattelin että ne säilyisivät aina.”
Sairaus oli alkanut oireilla liikkumisen hankaluuksina jo vuosia sitten. Viime kesänä tilanne oli kuitenkin vielä hyvä. Etenkin yksi heinäkuinen päivä on jäänyt elävästi Kirsin mieleen.
Äiti täytti 79 vuotta, ja pieni lähipiiri oli kokoontunut grillaamaan ja juhlistamaan päivänsankaria. Vieraat istuivat ulkona syömässä, ja jokainen sai vuorollaan kertoa muiston äidin elämän varrelta. Äiti jaksoi olla mukana, vaikka kulkikin kävelykepin kanssa.
Sen kesäpäivän jälkeen kaikki muuttui nopeasti. Elokuussa äiti kulki jo rollaattorin kanssa. Sanat katosivat, ja keskustelut muuttuivat lyhyiksi. Omaishoitajan toimineen isän ja samassa kaupungissa asuneen veljen hoivataakka kasvoi.
Kirsi koki jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Hän asui puolisonsa kanssa 150 kilometrin päässä, työskenteli luokanopettajana ja loi uraa tuotteliaana kirjailijana. Tuolloin työn alla oli kaksi viihteellistä kirjaa, joiden kepeään maailmaan oli ajoittain vaikea uppoutua.
”Jouduin kaivamaan hyväntuulisuutta ja iloisuutta itsestäni. Toisaalta saatoin paeta kirjojen maailmaan, kun tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut enempää läsnä.”
”Tajusin, ettei ollut enää mitään järkevä viivytellä, vaan ratkaisu olisi tehtävä heti.”
Kirsin kirjailijanura alkoi jo 20 vuotta sitten, kun nuorille suunnattu esikoisteos julkaistiin. Sen jälkeen hän on kirjoittanut kolmea kirjasarjaa, joista maalaisromanttinen Jylhäsalmi-sarja lienee tunnetuin. Kaikkiaan romaaneja ja tietokirjoja on julkaistu yli parikymmentä.
Virkavapaiden ja apurahojen turvin Kirsi on voinut pitää taukoa opettajan työstä, mutta palannut siihen aina takaisin.
”Koko ajan haaveena on ollut, että voisin elättää itseni kirjailijana. Vuosien aikana tavoite on tiivistynyt ja selkeytynyt.”
Velvollisuudentunne oli kuitenkin estänyt heittäytymästä vapaaksi kirjoittajaksi. Sitä ruokki myös äiti, jolla oli tapana kysellä huolestuneena, että eläähän kirjailijan tuloilla.
Syksyllä Kirsi palasi vuoden virkavapaan jälkeen opettajaksi. Ajatuksena oli työskennellä vielä ainakin yksi lukuvuosi, mutta äidin tilanne muutti suunnitelmia. Kirsi pelkäsi, että jos hän odottaisi, äitiä ei ehtisi enää auttaa. Se kaduttaisi, koska nyt jos koskaan vanhemmat tarvitsivat tukea.
”Tajusin, ettei ollut enää mitään järkevä viivytellä, vaan ratkaisu olisi tehtävä heti.”
Kirsi lopetti opettajan työt syyslukukauden jälkeen. Tyhjän päälle hänen ei tarvinnut heittäytyä, sillä kirjojen myynnistä ja sähkökirjojen kulutuksesta saadut tulot luovat taloudellista turvaa: esimerkiksi Jylhäsalmi-sarjaa on myyty eri formaateissa yli 200 000 kappaletta. Hän myös järkeili, että voisi aina palata tekemään opettajan sijaisuuksia. Ammattitaito ja pätevyys eivät katoaisi.
Pian opettajan töiden päättymisen jälkeen Kirsin äiti muutti hoitokotiin. Se oli suuri ja raskas päätös etenkin Kirsin isälle. Samalla kaikille konkretisoitui, ettei paluuta ole.
”Kaikkein dramaattisimpia ja raskaimpia kaikki muutokset ovat olleet paitsi äidin itsensä kannalta, etenkin isälle. Kohta 60 vuotta avioliittoa takana, ja nyt puolisoiden arjet ovat lopullisesti erkaantuneet toisistaan. Se on valtavan iso asia sopeutua.”
Kirsiä harmittaa, ettei hän jäänyt aiemmin opettajan töistä pois, sillä syksyllä hänen avulleen olisi ollut vielä suurempi tarve. Toisaalta kirjailijan väljempi aikataulu on mahdollistanut Kirsille sen, että hän on voinut auttaa isää hoitamaan käytännön asioita. Talo ja mökki ovat nyt yksin 81-vuotiaan vastuulla. Ja vaikka jatkuva huolenpito on siirtynyt hoitokodille, käy isä päivittäin pitämässä vaimolleen seuraa.
”Ymmärrän nyt vielä vahvemmin, miten paljon olisin katunut, jos olisin kaiken päälle ravannut vielä koko kevään koulussa. En olisi voinut tämänkään vertaa olla läsnä.”
Nykyään äidin päivät hoitokodissa kuluvat lähinnä vuoteessa. Hyvinä päivinä hän jaksaa vastailla kysymyksiin lyhyin lausein, huonompina puhetta ei enää tule.
”Hän hymyilee aina kun tulemme käymään. Huomaan, että hän tunnistaa meidät tai ainakin ilahtuu käynneistä.”
Kirsi yllättyi siitä, miten luontevaa äidin hoivaaminen on ollut. Myös Kirsin kolme aikuista tytärtä ovat opetelleet esimerkiksi syöttämään mummua. Yhdessä he tekivät Kirsin äidille täyshoidonkin: hieroivat kädet ja jalat, leikkasivat kynnet ja kampasivat hiukset.
Kirsi ajattelee, että uuden tilanteen hyväksyminen ja siinä parhaansa tekeminen on äidiltä saatu elämänoppi. Myös aiemmin pystyvä ja toimelias äiti on oppinut ottamaan apua vastaan.
”Äidin kiltteys ja toisten huomioon ottaminen näkyy siinäkin, ettei hän heittäydy hankalaksi, vaan haluaa olla mahdollisimman helppo ja mukava autettava.”
”Olen kirjoittanut kahdentoista kirjan verran elämänmuutokseen liittyvistä tunteista, mutta vasta nyt uskaltauduin itse kokemaan ne.”
Muistisairaus ei missään vaiheessa ole ollut tabu, vaan siitä on puhuttu perheessä mahdollisimman avoimesti. Isä on avautunut Kirsille vaikeistakin tunteista, ja Kirsi on tehnyt parhaansa ollakseen tukena.
Yksi asia pysyi kuitenkin salaisuutena. Äiti oli pyytänyt, ettei hänelle kerrottaisi, kun hänen muistinsa alkaisi kadota. Sitä toivetta Kirsi on kunnioittanut. Kun äiti alkoi unohtaa vaikkapa sen, miten lihapullia tehdään, Kirsi totesi, että katsotaanpa reseptiä yhdessä.
”Tilanne ei ole surullinen minun vaan äidin takia. Kaikki me läheiset olimme ajatelleet, että äidillä olisi paljon enemmän elämäntäyteisiä vuosia jäljellä.”
Kirsin ajatuksissa nykyisen äidin rinnalla kulkee äidistä myös se versio, jonka kanssa hän kasvoi aikuiseksi ja äidiksi itsekin. Äiti on ollut mukana kaikissa elämänvaiheissa, eikä Kirsi koe, että menneisyydessä olisi jotain katumisen aihetta.
”Kukaan ei varmasti kerro äidilleen kaikkia salaisuuksiaan, mutta meillä on ollut suhteellisen suorat välit.”
Äitiä ja tytärtä ovat yhdistäneet esimerkiksi työ opettajana ja kirjat. Kirsin mukaan äiti on aina ollut kova lukemaan. Kotoa löytyi hyllykaupalla kirjoja, ja yksi niistä oli aina kesken yöpöydällä. Lukeminen auttoi kuulemma nukahtamaan helpommin.
Sairauden pahentuessa lukeminen jäi, mutta kirja pysyi sängyn vieressä. Kirsi ehdotti välillä, että se laitettaisiin pois, mutta kirjan paikka oli äidille tärkeä.
Äiti luki myös suurimman osan Kirsin kirjoittamista kirjoista. Etenkin Jylhäsalmi-sarjasta hän piti ja ihasteli, miten Kirsi on osannut ottaa selvää vaikkapa kanaloiden toiminnasta.
Kirjoihin on päätynyt palasia myös vanhemmista. Äidin itäsuomalainen puheen poljento ja vanhempien välinen tilannekomiikka inspiroivat Kirsiä. Viimeisimpiin osiin on livahtanut myös luopumisen tunteita ja menetyksiä.
”En kirjoita kirjoja terapoidakseni itseäni, mutta ajattelen, että terapiaa on kaikki, mihin voi uppoutua intohimoisesti.”
Jylhäsalmi-sarjassa voi nähdä myös aavistuksia elämänmuutoksesta, sillä kunkin osan päähenkilö tekee yleensä suuren ratkaisun elämässään.
”Olen kirjoittanut kahdentoista kirjan verran elämänmuutokseen liittyvistä tunteista, mutta vasta nyt uskaltauduin itse kokemaan ne.”
Äidin muistisairauden oireet alkoivat jo pari vuotta sitten, joten Kirsillä on ollut aikaa oppia hyväksymään tilanne. Hän arvelee, että kirjailijana hän näkee äidinkin elämän tarinana, jonka aikajanalla on nyt tällainen vaihe menossa.
”Ehkä se suojaakin minua, että voin pukea kaiken tarinan muotoon.”
Äidin sairauden myötä Kirsi havahtui omaan ikääntymiseensä. Unelmia ei voi lykätä loputtomasti.
”Kuulostaa ehkä hirveän itsekkäältä sanoa, että mietin itseäni. Mutta jokainen, jonka läheinen on sairastunut vakavasti, pysähtyy varmasti pohtimaan oman ajan rajallisuutta.”
Äidin sairaus ei ole perinnöllinen mutta on silti saanut Kirsin miettimään terveyttään. Lepo, liikunta ja ravinto tuntuvat entistä tärkeämmiltä, kun ikää tulee lisää. Samalla Kirsi yrittää muistuttaa itseään siitä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa.
Tilanne on herättänyt miettimään, millaisen jäljen hän haluaa jättää jälkeensä ja mikä elämässä ylipäätään on merkityksellistä. Kirjoittamisen kautta Kirsi on löytänyt kutsumuksen, intohimon, elämäntehtävän ja ammatin. Kirjat eivät katoa minnekään, vaan voivat tuoda iloa vielä tuleville polville.
”Kirjoittamani tekstit elävät todennäköisesti kauemmin kuin minä.”
”Vanhenemiseen on ollut aikaa valmistautua, mutta se tulee silti yllätyksenä. Vastahan olin 25-vuotias, olenko nyt tosiaan näin paljon vanhempi?”
Väistämättä lähenee hetki, jolloin Kirsi on sukuhaaran vanhin. Hän on alkanut pohtia sukupolvien ketjua entistä tarkemmin: mitä oli ennen ja mitä tulee heidän jälkeensä.
”Paikkani helminauhassa on nytkähtämässä pykälän eteenpäin. Omaan vanhenemiseen on ollut aikaa valmistautua, mutta se tulee silti tietyllä tavalla yllätyksenä. Vastahan olin 25-vuotias, olenko nyt tosiaan näin paljon vanhempi?”
Yhden matriarkan tehtävän hän on kuitenkin ottanut mielellään vastaan. Mummun hiljainen tieto on nyt siirtynyt Kirsille. Omat tyttäret soittavat nykyään äidilleen, kun tarvitsevat vaikkapa mummun salaisen kinkkukastikkeen reseptiä.
”Taidan olla nyt se neuvonta-asema, joka äiti aiemmin oli. Tuntuu kiitolliselta, että saan ja pystyn joissakin asioissa olemaan tarpeellinen ja hyödyksi toisille.”
