”Lapsenlapsen hoito on välillä hemmetin tylsää”, sanoo kirjailija Kati Reijonen – isoäidiksi tulo laukaisi identiteettikriisin
Kun äiti teki aikuiselle tyttärelleen voileivät, kirjailija Kati Reijonen, 64, ymmärsi, että tällainen äiti jokaisella pitäisi olla. Isoäitinä hän uskaltaa myöntää, että elämänvaiheeseen liittyy myös vaikeita tunteita. Tässä jutussa Kati Reijonen kertoo elämänsä tärkeimmistä ihmisistä.
”Nuorin lapseni vapautti minut turhasta kunnianhimosta”
Nuorin lapseni Into on näyttänyt, että alhosta voi nousta. Se on vapauttanut minut äitinä turhasta kunnianhimosta.
Into on ollut pienestä pitäen erityistapaus. Hän on äärimmäisen voimakastahtoinen, herkkä, monella tapaa lahjakas eikä ole sopeutunut kovin hyvin mihinkään systeemiin. Koulunkäynti oli Intolle vaikeaa.
Nelisen vuotta sitten Into ilmoitti, että hän hakee ammattikouluun puuseppälinjalle. Se tuli täytenä yllätyksenä.
Into oli tutustunut 1600-luvulla eläneeseen japanilaiseen munkkiin Enkūun. Enkū oli veistänyt puusta pieniä veistoksia, bodhisattvoja, palkkioksi ylläpidostaan.
Jotain ihmeellistä vain tapahtui. Into otti taltan ja palan puuta, ja alkoi ilman mitään taidekoulutusta veistää uskomattomia bodhisattvoja.
Minusta tuntuu, että Into on Enkūn reinkarnaatio. Hänellä on nykyään faneja Japanissa asti.
”Lapseni on saanut minut tajuamaan, miten arvokasta ihan tavallinen elämä on: se, että voi tehdä työtä, laittaa ruokaa ja olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.”
Ennen huolehdin kauheasti, että miten lapseni pärjäävät koulussa ja mitkä ammatit he saavat. Inton pitkä ja vaikea prosessi on saanut minut tajuamaan, miten arvokasta ihan tavallinen elämä on: se, että voi tehdä työtä, laittaa ruokaa ja olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.
Haluaisin valaa uskoa vanhempiin ja puhua heille, jotka kamppailevat sellaisten nuorten miesten kanssa, joilla on vaikeaa. Joillain yksilöillä kasvaminen vie aikaa enemmän kuin muilla.
Joidenkin ehkä pitää pudota pimeään paikkaan, ennen kuin he yhtäkkiä löytävät, miksi ovat tässä maailmassa ja mitä haluavat tehdä.
”Ennen dementiaa äiti oli käsittämättömän tyyni, valoisa ja ymmärtäväinen”
Olen selvinnyt elämästä näin hyvin äitini Kyllikin ymmärryksen ja tuen ansiosta.
Tunnen paljon naisia, joilla on ollut huono äitisuhde. Tarina kuitenkin usein muuttuu, kun äiti kuolee. Vasta silloin äidin merkitys tulee ilmeiseksi ja hänestä aletaan muistaa hyviä asioita.
Kun äiti muutti dementiakotiin ja pakkasin hänen tavaroitaan, viimeisin hänen lukemansa kirja oli Uuno Kailaan runokokoelma. Äidin motto oli Kailaan runosta:
”Se, saari meren syvän, on näkinkengän kaltainen: jos luo se helmen hyvän, luo kivustaan se sen.”
Äiti oli kotoisin pienviljelijäperheestä, mutta mummu kannusti tyttäriään kouluttautumaan. Äidistä tuli sairaanhoitaja, ja hän oli lukenut, sivistynyt ja harrasti kulttuuria.
Äidin ja isän suhde oli niin hyvä kuin voi olettaa ottaen huomioon, että isä oli sotaveteraani, rikkinäinen ja vaikea ihminen. Äiti veti huushollia ja kasvatti lapset.
”Äiti oli laittanut minulle voileivät valmiiksi, koska ajatteli, etten ole ehtinyt syödä. Silloin pysähdyin: juuri tällainen äiti jokaisella pitäisi olla.”
Nykyään äiti on pahasti dementoitunut, mutta sitä ennen hän oli käsittämättömän valoisa, tyyni ja ymmärtäväinen ihminen. Hän uskoi elämään, ja hänellä oli hyvä itsetunto.
Äiti tuki lapsiaan ja lapsenlapsiaan aina varauksetta. Jos koulussa oli vaikeuksia, se oli äidistä koulun, ei lasten vika.
Kun aikoinaan järjestin tyttäreni lakkiaiset, kävin aamulla lainaamassa äidiltä astioita. Hän oli laittanut minulle voileivät valmiiksi, koska ajatteli, etten ole ehtinyt syödä mitään.
Silloin pysähdyin: juuri tällainen äiti jokaisella pitäisi olla.
”Elämäni kulissit romahtivat, kun erosin ja menetin työpaikkani”
Lukion äidinkielen opettajani Lean tunnit olivat yksi syy, miksi jaksoin synkkää teini-ikääni.
Olin yksinäinen ja arka teini. Kotona oli isän takia vaikeaa. Vietin vapaa-aikani Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa ja luin klassikoita.
Lea oli tiukka ja vaativa, mutta hänellä oli pilkettä silmäkulmassa. Hän näki minussa jotain kykyä kirjoittamiseen. Lea saattoi kirjoittaa aineen loppuun, että ”jatka samaan malliin, niin sinusta tulee hyvä kirjoittaja”.
En kuitenkaan jatkanut. Minulla oli niin huono itsetunto.
Maailmalla asuessamme minulla olisi ollut aikaa kirjoittaa, mutta ajattelin, että en pysty hallitsemaan kirjan kokoista kokonaisuutta. Minulla on jonkinlainen tarkkaavaisuushäiriö.
Kouluaikoina kirjoitin kanavoimalla: en suunnitellut mitään, aloin vain kirjoittaa. Gradun sain kasaan samalla menetelmällä, mutta väitöskirjan tekeminen oli yhtä helvettiä.
Aloin kirjoittaa vasta viisikymppisenä. Elämäni kulissit romahtivat, kun avioeron jälkeen vielä menetin työpaikkani. Aloin meditoida, opiskelin meditaatio-ohjaajaksi ja ajattelin, että kirjoitan meditaatio-oppaan. Teksti ottikin oman suunnan, ja siitä tuli kirja henkisestä heräämisestäni ja selviytymisestäni.
Tajusin, että minä en kirjoita vaan minua kirjoitetaan.
Kirjoittaessani pyrin välttämään kuluneita ilmaisuja, joita Lea vihasi. Muistan yhä hänen klassikko-opetuksiaan: ”syötyä tulee vain vessassa, muuten pitää sanoa, että tulee syödyksi”.
”Olen kiitollinen entiselle puolisolleni”
Ajoin hiljattain peltikolarin entisen mieheni Mikon melko uudella autolla. Oikeanpuoleiset ovet menivät vaihtoon. Mikko ei syyttänyt vaan totesi, että vakuutus korvaa.
Pidin pitkään itsestäänselvyytenä, että noin ihmiset reagoivat, mutta olen oppinut, että moni vetäisi pultit vastaavassa tilanteessa.
Joku sanoisi, että avioliittoni päättyi huonosti, kun se päättyi eroon. Ero oli tuskallinen, mutta pidän itseäni onnekkaana. Sain olla avioliitossa kaksikymmentäviisi vuotta.
Ennen kuin lähdin henkisen kasvun polulleni olin mahdotonkin tyyppi, jatkuvasti tyytymätön ja levoton. Olen kiitollinen, että Mikko jaksoi minua niin pitkään, tuki ja ymmärsi. Nyt sinkkuna tajuan, miten harvinaista on löytää noin hyvä ihminen, jonka kanssa syntyy vielä molemminpuolinen vetovoima.
”Joku sanoisi, että avioliittoni päättyi huonosti, kun se päättyi eroon. Ero oli tuskallinen, mutta pidän itseäni onnekkaana.”
Vaikka Mikkokin on levoton sielu, hän on tasapainoinen. Koimme perheenä ihmeellisiä juttuja ihmeellisissä maissa. Asuimme Mikon töiden takia Mosambikissa ja Vanuatulla. Hän vei meitä Victorian putouksille, benjihyppyä katsomaan ja kelkalla alas Kiinan muuria.
Mikko tukee minua yhä. Minulta oli taloudellisesti älytön ratkaisu alkaa kirjoittaa ensimmäistä kirjaani avioeron jälkeen. Mikko totesi, että rahaa löytyy aina jostain, ja kirjoittaminen on sitä, mitä minun pitää tehdä.
Voi olla, että en olisi koskaan kirjoittanut kirjaa, jos emme olisi lähteneet eri suuntiin. Mikko teki menestyksekästä uraa, ja minusta tuli silloin vähän patakinnas. Vaati eron, että aloin kirjoittaa.
”Ystävän kanssa voin puhua isoäitiyden vaikeista tunteista”
Annaliina on kuin sisko, jota minulla ei ole. Hänen kanssaan puhumme isoäitiyden vaikeistakin tunteista.
Tapasimme parikymppisinä yliopiston latinan kurssilla. Opetus oli 1980-luvun alussa vanhanaikaista; opettaja kyseli jotain Ciceron käännöksiä opiskelijoilta sukunimien aakkosjärjestyksessä. Annaliinan ja minun sukunimet olivat peräkkäin. Istuimme vierekkäin, siitä ystävyytemme alkoi. On korvaamatonta, että on tuntenut jonkun yli neljäkymmentä vuotta.
Olemme kokeneet Annaliinan kanssa samantyylisiä vaiheita ja haasteita elämässä. Kummankin poika sai pienenä tosi vaikean astman. Olemme pelänneet menettävämme lapsen. Sitä tunnetta ei tajua kuin toinen, joka kokenut saman. Muiden ystävien mielestä olin varmaan hysteerinen äiti, kun kyttäsin, miten lapsi hengittää.
Annaliina on lempeä, viisas ja syvällinen. Hän perustaa näkemyksensä maailmasta syvään tietoon ja reflektioon. Tunnen, että voin kertoa Annaliinalle kaiken ja että hän kohtaa minut aina.
Olemme molemmat isoäitejä. Olemme puhuneet isovanhemmuuden hyvistä puolista, mutta myös siihen liittyvistä raskaista ja vaikeista kokemuksista, kuten vastuusta, huolesta ja väsymyksestä.
Isoäitiyteen liittyvistä vaikeista tunteista ei juuri puhuta. Median julkkistarinoissa aina hehkutetaan sen ihanuutta.
Lapsenlapsen hoito on välillä hemmetin tylsää, ja se väsyttää. Joskus olen ajatellut, että luulin jo päässeeni vapaalle. Tässäkö tosiaan taas seison leikkipuistossa?
”Olen nyt tyytyväisempi kuin nuorempana, ja rauhattomuus on mennyttä”
Ystäväni Riitta on idolini. Hän on pystynyt yhdistämään menestyksekkään uran ja omistautuneen äitiyden. En tunne montaa, joka olisi onnistunut samassa.
Kokemukseni mukaan kolme-nelikymppisenä naisilla on keskinäistä kissatappelua. Viisikymppisenä naisten välille syntyy ihmeellinen solidaarisuus. Entiset kilpakumppanit pyyteettömästi auttavat, tukevat, mentoroivat ja tutustuttavat ihmisiä toisiinsa. Tämä on minulle suuri ilon aihe.
Riitan kanssa tutustuimme jokunen vuosi sitten yhteisen Facebook-ystävän kautta. Sanotaan, että aikuisiällä ei saa ystäviä, mutta minulle on käynyt päinvastoin. Riitasta tuli minulle lyhyessä ajassa ihminen, johon voin aina olla yhteydessä.
”Tutkimuksissa on havaittu onnellisuuden u-käyrä: onnellisuudessa pohjanoteeraus on nelikymppisenä, ja siitä vanhetessaan ihminen taas alkaa muuttua onnellisemmaksi.”
Riitta on ollut minulle älyttömän iso tuki. Hän on aidosti kiinnostunut ajatuksista ja sitä mieltä, että ne ovat hyviä. Hän varaa aikaa siihen, että puhumme loputtomista bisnesideoistani.
Tutkimuksissa on havaittu onnellisuuden u-käyrä: onnellisuudessa pohjanoteeraus on nelikymppisenä, ja siitä vanhetessaan ihminen taas alkaa muuttua onnellisemmaksi.
Olen nyt tyytyväisempi kuin nuorempana. Rauhattomuus on mennyttä. Vanhetessa pärjäämisen pakko katoaa. Asioita alkaa tehdä siksi, että ne ovat itselle tärkeitä, ei näyttämisen tai suorittamisen takia.
Kun ei enää tunne tarvetta kilpailla kenenkään kanssa, se vaikuttaa ystävyyssuhteisiinkin: haluat tukea toisia, et kilpailla.
