”Kun lapseni muutti kotoa, huolehdin turhaan” – kirjailija Juha Itkonen oppi, mikä lapsen aikuistumisessa on vanhemmalle vaikeaa
Kun kirjailija Juha Itkosen poika muutti omilleen, hän alkoi pohtia, miten säilyttää yhteys aikuisen lapsen kanssa. Neljän lapsen isänä Juha tietää, että irti päästäminen tekee välillä kipeää.
Se tapahtui paljon aikaisemmin kuin kirjailija Juha Itkonen oli kuvitellut. Esikoispoika muutti omaan kotiin, pois vanhempiensa ja kolmen nuoremman sisaruksensa päivittäisestä arjesta.
Oli syksy 2023, kun Sibelius-lukiossa abivuotensa juuri aloittanut Jalo alkoi kaivata rauhaa ja tilaa. Juhan vaimon Maijan mielestä idea oli hyvä, mutta Juhan teki mieli jarrutella. Olisiko viisasta vielä odottaa edes hetki?
”Olin täysin varautumaton hänen lähtöönsä. Olin ajatellut, että se olisi edessä aikaisintaan ylioppilaskirjoitusten tai armeijan jälkeen”, Juha sanoo.
Isän varovaisuus ei tilannetta jarruttanut. Lohtua Juha sai siitä, että etäisyyttä yhteisen kodin ja Jalon uuden asunnon välillä oli vain kolme kilometriä. Toisin oli vuonna 1994, kun Juha muutti Hämeenlinnasta Helsinkiin opiskellakseen yliopistossa. Tuohon aikaan ei ollut edes kännyköitä, ja vanhemmille piti soitella soluyksiön seinällä olevasta lankapuhelimesta.
”Silti hänen pois muuttamisensa tuntui minusta haikealta ajatukselta – että nytkö jo?”
Juha itse oli haaveillut lukioikäisenä pitkään Helsinkiin muutosta. Kun unelma toteutui, hän poti paljon yksinäisyyttä. Uusiin ihmisiin tutustuminen otti aikansa.
”Peilasin kokemuksiani Jalon elämäntilanteeseen ja muistelin, miten kamalaa oli olla yksin. Miksi me lähettäisimme Jalon itsekseen yksiöönsä?”
Pian Juha huomasi ajatustensa nurinkurisuuden. Pojan elämäntilanne oli täysin erilainen kuin isän aikoinaan. Jalo muutti uuteen asuntoon vanhan kotikaupunkinsa sisällä, ei kokonaan vieraaseen ympäristöön. Kotiin vanhempien luokse pääsisi hetkessä koska tahansa. Ystäväpiirikin säilyi.
”Lopulta sain järkeiltyä itselleni, ettei Jalon tilanne rinnastunut omaan nuoruuteeni.”
Vanhemmat auttoivat asunnon remontoimisessa, ja tavaroita kuljeteltiin vanhasta kodista uuteen kaikessa rauhassa.
”Lyhyen etäisyyden takia hänen lähtönsä ei tuntunutkaan niin dramaattiselta kuin siinä kuvassa, joka minulla oli mielessäni: sanotaan hyvästit ja todetaan, että nähdään joskus.”
Irti päästäminen kävikin yllättävän helposti. Sen jälkeen Juhan oli aika muodostaa uudenlainen suhde aikuiseen poikaansa, joka asui itsenäisesti omillaan.
”Täytyy osata päästää irti, mutta pysyä silti lähellä. Ihannetilannehan on sellainen, että lapsi haluaa itsenäistyä, mutta osaa silti tarpeen tullen hakea turvaa vanhemmistaan.”
Läheinen, luonteva ja helppo. Sellaiseksi Juha kuvailee hänen ja 20-vuotiaan Jalon suhdetta tänä päivänä – sitä se on ytimeltään ollut aina, myös murrosiässä. Viime vuosina isän ja pojan suhteeseen on tullut kahden aikuisen välistä ymmärrystä.
Lapsen varttuminen aikuiseksi vaatii ajattelun muutosta myös vanhemmalta, Juha ajattelee.
”Pitää tajuta se, että se äsken pieni lapsi todella kasvaa aikuiseksi ja lähtee omilleen. Yrittää sopivasti tukea häntä siinä, mutta toisaalta olla tukahduttamatta lasta omilla odotuksillaan ja toiveillaan. Se on vaikeaa.”
Kyseessä on hänen mielestään vähittäisen erkaantumisen prosessi. Irtautuminen ei tapahdu päivässä, vaikka lapsesta tulee täysi-ikäinen.
”Täytyy osata päästää irti, mutta pysyä silti lähellä. Ihannetilannehan on sellainen, että lapsi haluaa itsenäistyä, mutta osaa silti tarpeen tullen hakea turvaa vanhemmistaan.”
Niin Juha sanoo tehneensä itsekin. Aidosti ja peruuttamattomasti aikuinen hän tunsi olleensa vasta kolmekymppisenä tultuaan isäksi – ja senkin jälkeen hän säilytti roolinsa vanhempiensa lapsena.
Konkreettisimmin tilan antamisen vaikeus tuntui, kun Jalo pänttäsi ylioppilaskokeisiin itsekseen omassa kodissaan. Yhtäkkiä Juha ei voinutkaan valvoa, milloin poika luki ja kuinka paljon.
”Silloin ajattelin, että oliko omilleen muutto virhe: kotona edes näkisin, istuuko poika kirjojen äärellä vai ei. Tunsin paineita siitä, etten tiennyt ymmärsikö hän asian tärkeyden ja vakavuuden haluamallani tavalla.”
Ajatuksen oivallettuaan Juha palautti mieleensä, kuinka paljon häntä itseään oli ärsyttänyt äitinsä puuttuminen omaan opiskelutahtiinsa, vaikka hän oli ahkera ja tunnollinen nuori mies – kuten Jalokin.
”Ymmärsin huolehtivani turhaan. Minun piti osata vetäytyä, olla puskematta liikaa.”
Jälkikäteen arvellen Juha arvelee suoriutuneensa tavoitteestaan kohtuullisesti.
Jalo käy usein lapsuudenkodissaan, mutta välillä isä vie pojan lounaalle tai oluelle tai pyytää tätä kanssaan teatteriin. Pari vuotta sitten Juha houkutteli Jalon kanssaan käymään kuntosalilla, mutta nykyisin poika lähtee mieluummin treenaamaan kavereidensa kanssa. Se on isälle ”ihan ookoo”.
Juha käy mieluusti katsomassa Jalon bändin Punaisen planeetan keikkoja ja jää esiintymisen jälkeen notkumaan tapahtumapaikalle. Jalo soittaa rockyhtyeessä bassoa.
Keväällä Juha ilahtui, kun Jalo halusi lähteä isänsä kanssa kaksin Tukholmaan ruotsalaisen Kent-yhtyeen paluukeikalle. Nuorena miehenä Juha ei olisi voinut itse kuvitellakaan ehdottavansa omalle isälleen moista. Heidän suhteensa oli hyvä, mutta ei samalla tavalla läheinen kuin hänellä ja Jalolla.
Ehdotus yhteisestä matkasta lämmitti Juhan mieltä erityisesti siksi, että yhtye kuuluu hänen omiin suosikkeihinsa. Juha soittaa koskettimia ja kitaraa Tönt-nimisessä cover-bändissä, joka esittää Kentin musiikkia.
”Tunsin iloa ja kiitollisuutta, että voimme isänä ja poikana tehdä tämmöistäkin.”
Toinen merkittävä tiivistävä kokemus isän ja pojan välillä tapahtui kesällä 2023. Silloin Juha ja juuri 18 vuotta täyttänyt Jalo osallistuivat MTV3-kanavan Race Across the World -tosi-tv-sarjan ensimmäiselle kaudelle. Ohjelmaan ikuistettiin heidän kuukauden kestänyt matkansa pienellä budjetilla ilman puhelimia ja lentokoneita Marokosta Suomeen. Itkoset tulivat kisassa toisiksi.
”Jouduimme toimimaan koko ajan yhdessä, ja yhtäkkiä parinani olikin muodollisesti aikuinen poikani. Tuntuu, että kokemus lähensi entisestään suhdettamme.”
Juha oli tietoinen poikansa avoimesta luonteesta, mutta tuon reissun aikana se konkretisoitui.
”Yllätyin hänen sosiaalisuudestaan ja tavastaan kohdata vieraita ihmisiä. Hän tutustui muihin kilpailijoihin ja tuotantoryhmän jäseniin mutkattomasti. Isänä seurasin häntä ylpeydellä.”
”Vanhemman ja lapsen suhde muuttuu jatkuvasti molempien vanhetessa.”
Yhteys aikuiseen lapseen syntyy ja säilyy luottamuksesta, Juha arvelee. Pitää uskoa toisen kykyyn selvittää itse omaa elämäänsä eteenpäin ja olla apuna silloin, kun sitä pyydetään. Liiallinen huolehtiminen ja hössöttäminen on syytä jättää pois, jotta toinen ei valu etäälle ärsyyntyessään. Kyse on siis jatkuvasta tasapainoilusta. Siitä, ettei ihan aina sano asioita ja mielipiteitään ääneen, vaikka houkutus olisi suuri. Todella usein hän sanoo tässä epäonnistuvansa.
Juha ei usko, että voi koskaan suhtautua omaan lapseensa täysin kuten kehen tahansa muuhun aikuiseen. Isän ja pojan roolit säilyvät vahvoina. Samaan aikaan suhde tasavertaistuu koko ajan enemmän.
”Vanhemman ja lapsen suhde muuttuu jatkuvasti molempien vanhetessa. Vielä pari vuotta sitten ohjelmaa tehdessämme minä olin mielestäni häiritsevänkin selvästi liideri, mutta jos nyt lähtisimme reissuun, voisi tilanne olla tasaisempi.”
Juha arvelee hänen ja Jalon tiiviin suhteen taustalla vaikuttavan myös sen, että Jalo oli kuuden ensimmäisen elinvuotensa ajan vanhempiensa ainokainen, joka sai jakamattoman huomion. Kun Jalo oli kuusivuotias, perheeseen syntyi nyt 14-vuotias poika. Kuusi vuotta myöhemmin perhe täydentyi vielä nyt 8-vuotiailla kaksosilla.
Juhalla on ollut Jalon kanssa enemmän kahdenkeskistä aikaa kuin nuorempien lastensa kanssa.
”Jalon kanssa olen ehtinyt juttelemaan asioista kaikkein eniten, sillä meillä on kaikkein pisin yhteinen taival.”
Jalon vanhemmuus on ollut Juhalle myös kaikkein opettavaisin kokemus. Juha muistaa esikoisen syntymän euforisena hetkenä. Tuore isä työnteli rattaita silloisen kotiseutunsa Käpylän kaduilla ylpeänä ja onnellisena. Hänestä tuntui ihanalta, että heillä oli pieni vauva.
Toisaalta isäksi tulemiseen liittyi myös vaikeita tunteita. Nuoren lapsettoman ihmisen elämä oli vielä tuoreessa muistissa. Jalon kanssa elämä muuttui. Oli opeteltava hoitamaan vauvaa, jaksottamaan työnteko ja arki lapsen tarpeiden mukaan.
”Hänen kanssaan asetuin uuteen rooliin ja kehitin isyyden identiteetin.”
Kun Jalo syntyi, Juha ajatteli esittelevänsä lapsellensa maailmaa.
”Vähitellen aloin ymmärtää, että sehän toimii myös isosti toisinpäin: lapsi avaa maailmaa uudella tavalla minulle.”
Varhaislapsuudessa nuo hetket saattoivat liittyä yksinkertaisiinkin tapoihin havainnoida kaikkea ympäröivää, kuten luontoa ja liikennettä. Vuosien kuluessa teemat laajenivat: isä sai kuulla pojaltaan meemeistä ja uusista bändeistä.
Nykyisin Juha ja Jalo käyvät tiiviitä keskusteluja yhteiskunnallisista ilmiöistä kuten somekohuista, hallituksen politiikasta ja sukupuolirooleista. Juha kuuntelee kiinnostuneena poikansa näkemyksiä X- ja Z-sukupolvesta ja millenniaaleista ja heidän arvomaailmoistaan.
”On todella kiinnostavaa päästä hänen kauttaan näkemään nuoremman sukupolven näkökulmia. Vitsailemme myös paljon. Tämä kaikki on isänä minulle hyvin antoisaa.”
”Aikuisen lapsen kanssa minun ei enää tarvitse pedagogisista syistä peitellä tunteitani. Siinä mielessä se on jo kahden täysikäisen ihmisen tasavertainen suhde.”
Syksyllä Jalo aloittaa opiskelun. Ajatus siitä, että esikoinen on löytämässä elämäänsä suunnan, tuntuu Juhasta hyvältä. Silti on hetkiä, jolloin hän Jaloa katsoessaan näkee yhä pienen poikansa. Kotona käydessään poika saattaa ryhtyä nahistelemaan teini-ikäisen pikkuveljensä kanssa.
”Niissä hetkissä muistan, että ei hänen lapsuutensa vielä kovin kaukana ole.”
Toisaalta Juha kohdannut monesti myös hetkiä, jolloin Jalo on puhunut hänelle järkeä.
”Jalo saattaa sanoa minulle, että olen liian vihainen ja tuosta tunnetilasta kannattaisi yrittää päästä pois. Niissä hetkissä minä olen lapsi ja hän aikuinen. Nuori ihminen osaa monesti olla emotionaalisesti tarkka.”
Nuorempien lastensa edessä Juha haluaa olla aito ja auki, mutta muistaa myös oma roolinsa aikuisena, joka ei voi ajautua liiaksi tunteiden vietäväksi.
”Aikuisen lapsen kanssa minun ei enää tarvitse pedagogisista syistä peitellä tunteitani. Siinä mielessä se on jo kahden täysikäisen ihmisen tasavertainen suhde.”
Juha sanoo tuntevansa puhdasta iloa Jalon itsenäisestä elämästä. Alun hämmennys on kaikonnut. Hän suhtautuu poikansa aikuisuuteen vailla haikeutta tai surua. Samaan aikaan hän tiedostaa, että ajatukset olisivat varmasti toisenlaiset, jos arki kotona olisi erilaista.
”Jos Jalo olisi ainoa lapsemme, tuntisin varmasti enemmän surua ja luopumisen tuskaa. Nyt saan seurata parikymppisen nuorta aikuisuutta samalla kun voin elää arkea kotona alakoululaisten ja murrosikäisenkin kanssa.”
Välillä puhelimen ruudulle levähtävät kuvamuistot kymmenen vuoden takaa saavat hänet herkistymään. Ne saavat huomaamaan, ettei mennyt palaa.
”Isäni kuolema konkretisoi luopumisen ja elämänkuulun. Se sai myös minut miettimään tätä jatkumoa uudesta perspektiivistä.”
Kirjailijana Juha on käsitellyt teoksissaan paljon kokemuksiaan vanhemmuuteen ja perhe-elämään liittyen, viimeisimpänä vuonna 2023 julkaistussa Teoriani perheestä -teoksessa.
Aikuisen lapsen vanhemmuus ja siihen liittyvät tunteet ovat läsnä myös uusimmassa romaanissa Huomenna kerron kaiken. Teos kertoo Lassesta ja Marjasta, joilla oli opiskeluaikanaan lyhyt suhde ja jotka kohtaavat vaille viisikymppisinä uudelleen.
Teoksen julkaisupäivänä Juha täytti 50 vuotta. Viisikymppisyyteen liittyy hänen mielestään myös elämän rajallisuuden konkretisoituminen erityisesti omien ikääntyvien vanhempien kautta. Juhan isä menehtyi alkuvuodesta 2024 79-vuotiaana.
”Isäni kuolema konkretisoi luopumisen ja elämänkuulun. Se sai myös minut miettimään tätä jatkumoa uudesta perspektiivistä.”
Toisaalta näille ajatuksille ei jää liiaksi sijaa. Kotipesä ei tyhjene vielä vuosiin. Jalonkin nuoren aikuisen elämä on vasta alussa.
”En ehkä ole täysin stereotyyppinen viisikymppinen, koska minulla ei monien muiden tapaan ole vapautunut valtavasti aikaa itselleni. Ei ole mahdollisuuksia pitkiin moottoripyöräretkiin, vaan saan nauttia päivittäin melko pienten lasten seurasta.”
Se jos mikä pitää mielen valppaana.
