Juttu on julkaistu Kotivinkissä 7/2022.

”Jos emme tunne vihaa vääryyden edessä, ei maailmasta tule koskaan oikeuden­mukaisempaa tai parempaa. Usein puhutaan siitä, että vihasta pitäisi luopua. Se onkin kuluttava ja kalvava tunne. Silti se on tunne, jolla merkitsemme rajamme. Viha herää, kun ihminen tulee kohdelluksi väärin. Näin minullekin tapahtui.

Jo sanana koulukisaaminen on mielestäni hirveä. Se on vähättelevä termi, joka saa uhrin kokemukset kuulostamaan pieniltä – lasten jutuilta. Siksi puhun itse kouluväkivallasta.

Kouluväkivaltaan liitetään usein kammottavia kliseitä. Puhutaan erilaisuudesta – siis perustellaan uhrin asemaa sillä, että hän on erilainen, muista poikkeava. Käsitys siitä, että joku joutuu piinatuksi erilaisuutensa vuoksi, on ongelmallinen ja syyllistää uhria. Se on mielestäni vähän sama asia, kuin raiskausta perusteltaisiin uhrin niukalla tai seksikkäällä pukeutumisella.

Toinen minua vaivaava klisee on puhe anteeksi antamisesta. Usein psykologit puhuvat sen puolesta. Sanotaan, että ilman anteeksi­antoa ihminen katkeroituu ja voi huonosti. Monilta väkivallan uhreilta kysytään: ”Oletko antanut anteeksi?”

Jos kaikki kaltoin kohdellut antavat aina anteeksi, väärin toimineiden ihmisten ei tarvitse kantaa vastuuta teoistaan. Asiat voivat jatkua vuodesta toiseen yhteisön sisällä, eikä loppua näy.

On olemassa sanonta, jonka mukaan tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi. Koko kylä tarvitaan myös kohtelemaan lasta kaltoin.

Vaikka 1990-luvun kouluvuosistani on jo kauan, pystyn vieläkin luettelemaan luokkamme oppilaat opettajan suosikkijärjestyksessä. Minä olin pohjimmaisena.

Ala-asteella luokkamme opettaja oli muodostanut tarkan järjestyksen oppilaiden kesken. Meidät oli jaettu lapsiin, jotka saivat olla esillä ja ansaitsivat kiitosta tekemisistään sekä porukkaan, joka ei kuullut kehuja hyvin tehdystä työstä. Minä kuuluin jälkimmäiseen. Meitä painettiin alas milloin mistäkin syystä.

Minut valittiin mukaan viimeisenä. Opettaja teki näistä tilanteista ilmeisiä. Jos meidän piti jakautua ryhmiin, opettaja antoi toistuvasti suosikkiensa valita vuorotellen oman ryhmänsä niin, että vain minä jäin jäljelle.

Kokeiden jälkeen opettaja kirjoitti arvosanat taululle. Koko luokka sai tietää, kuka pärjäsi ja kenellä oli mennyt huonosti. Myös joka ikinen liikuntasuoritus arvioitiin julkisesti – saimme arvosanat niin kuperkeikkojen tekemisestä kuin pituus­hypyistäkin. Suosikeilleen opettaja antoi paremmat arvosanat. Kaikki oli julkista, ja opettaja vertaili meitä oppilaita avoimesti.

Varhaislapsuuteni kotona oli onnellinen ja tasa­painoinen. Äitini työskenteli lastentarhan opettajana, ja isäni oli sähköasentaja. Uskoisin, että meillä oli välillä taloudellisesti tiukkaa, mutta vanhempani eivät koskaan näyttäneet sitä minulle tai pikkusiskolleni. Olin kiinnostunut taiteista, kävimme teatterissa ja minulle luettiin paljon. Minä soitin pianoa, siskoni ja isäni kitaraa.

Ensimmäisen ja toisen luokan kävin pienessä ja ihanassa koulussa, jonka opettajasta minulla on lämpimät muistot. Toisella luokalla järjestettiin pääsykokeet musiikkiluokalle. Hain ja tulin valituksi. Pääsin aloittamaan kolmannen luokan uudessa isommassa koulussa.

Vähitellen koulussa minua ruvettiin syrjimään. Olin vielä niin pieni, että yritin miellyttää opettajaa ja tehdä kaikkeni saadakseni häneltä positiivista palautetta – turhaan. Jos opettaja oli minulle ikävä, ajattelin sen johtuvan itsestäni. Yritin olla parempi. Kun asetelma muuttui pikkuhiljaa yhä räikeämmiksi, aloin ymmärtää asioiden olevan pielessä. Opettaja oli uskomattoman epäreilu.

Olin hyvä koulussa ja taitava oppilas. En koskaan silti saanut parhaita numeroita, koska en ollut suosikki. Opettajaani ehkä ärsytti se, että pärjäsin hyvin ja luin paljon. Jos vastasin tunnilla oikein, opettaja huokaili ja pyöritteli silmiään. Tietenkin se levisi myös oppilaisiin.

Opettaja onnistui lietsomaan koko luokan siihen käsitykseen, että olin outo ja ärsyttävä. Muiden lasten kautta se levisi tehokkaasti myös muualle kouluun luokkien välisten yhteisten liikuntatuntien kautta. Perääni huudeltiin, ulkonäköäni haukuttiin.

Kerran opettaja järjesti koko luokalle äänestyksen siitä, häiritsikö muita se, että piirtelin välitunnilla ja ennen opetuksen alkua vihkojen marginaaleihin. Olin aina yksin, ja se oli tapani viettää aikaa. Kaikki nostivat kätensä ilmaan.

Henkinen väkivalta jatkui yläasteella, koska luokkamme pysyi samana. Vaikka opettaja vaihtui, olin yhä luokan muiden oppilaiden silmissä se outo ja ärsyttävä.

Perheeni lisäksi minua on suojannut vahva oikeudentuntoni. Viidennellä luokalla onneksi ymmärsin, ettei vika ollut minussa, vaikka sainkin kärsiä opettajan mielivaltaisesta käytöksestä hyvin henkilökohtaisesti. Jos minä en olisi ollut luokallamme, tilalleni olisi keksitty joku toinen, jonka ominaisuudet olisi nimetty ärsyttäviksi ja oudoiksi. Tämän ymmärtäminen suojasi varmasti mieltäni.

Yritin pitkään päästä mukaan luokkayhteisöömme ja olla opettajalle mieliksi. Mutta muiden silmissä minulla ei saanut olla ystäviä, en saanut viitata tai pyrkiä mukaan luokan musiikki­esityksiin. Lopulta lakkasin toivomasta niitä. Halusin vain, että minut jätettäisiin rauhaan.

Purin ajatuksiani kirjoittamalla päiväkirjaa ja lukemalla. Vanhempani yrittivät kaikkensa, jotta koulussa puututtaisiin kokemaani kohteluun. He taistelivat, mutta heitä ei kuunneltu.

Muistan lisäkseni muutaman muun oppilaan, joiden koulunkäynti oli hirvittävää. Se oli päivänselvää, koska myös heille huudeltiin ilkeyksiä ja jätettiin yksin. Tavaroitamme varasteltiin.

Yläasteella kerroin musiikinopettajalleni, että pelkään tulevani pahoinpidellyksi. Opettaja oli hetken hiljaa ja kertoi jutelleensa opettajanhuoneessa muiden kanssa siitä, miten ikävän näköisesti minua oli potkittu käytävillä. Silti kukaan ei puuttunut tilanteeseeni. Opettajat kävelivät ohi.

Lapsen ei tulisi tuntea, miten epäoikeudenmukaisia aikuiset voivat olla. Kouluaikani tuntuu vieläkin minusta hyvin pahalta. Kokemani on vaikuttanut tapaan, miten hahmotan maailman. Yhteiskuntaa tai koulumaailmaa ei ole mielestäni rakennettu lasten etua silmällä pitäen.

Herkästi ajatellaan, että opettajat ovat aina hyviä. Opettajan ammatti mielletään helposti pyhäksi, ja sen ajatellaan olevan arvostelun yläpuolella.

Ala- ja yläkoulussani opettajia piti kuitenkin pelätä. Opettajilla oli hyvin vahva auktoriteettikulttuuri. Tuntui, että heille tärkeintä oli pitää lapset ruodussa – ihan kuin me olisimme olleet vihollisia. Opettajat seurasivat fanaattisen tarkasti, ettei kukaan käytä pipoa sisällä. Mutta jos lasta kiusattiin käytävällä, aikuisten päät kääntyivät toiseen suuntaan.

Opettajat käyttivät vallankäyttöä selvästi vallankäytön vuoksi. Sääntöjä vahdattiin oppilaiden nujertamisen kustannuksella. Oli tarkkaa, että opettajia tervehditään juuri oikealla tavalla: ”Hyvää huomenta herra tai rouva opettaja.” Välitunneilla ei saanut mennä sisään ja jos yritti päästä vessaan, opettaja tivasi, onko pissahätä todellinen.

Muistan erään opettajan kertoneen muille lapsille oman luokkansa oppilaista. Hän listasi nimeltä kivat lapset ja sen jälkeen ne, joista ei pidä. Yhden kerran yksi opettaja tuli tivaamaan minulta, miksi meikkasin tietyllä tavalla. Joka kerta kun yritin vastata, hän keskeytti eikä antanut minulle suunvuoroa.

Elämäni muuttui, kun aloitin lukion. Ilmapiiri oli hyvä ja opettajakunta kannustavaa ja ystävällistä. Uusiin ihmisiin tutustuminen olikin yhtäkkiä valtavan helppoa, ja sain uusia ystäviä. Tuntui hyvältä olla vuoro­vaikutuksessa terveessä ympäristössä omanikäisten nuorten kanssa.

Se oli helpotus. Se vahvisti ymmärrystäni siitä, että vika oli vanhan kouluni kulttuurissa. Silti myönteiset ja korjaavat kokemukseni eivät pyyhkineet pois mennyttä. Ne ovat osa minua vielä pitkän aikaa.

En halua eritellä julkisesti, miten kokemani vääryydet vaikuttivat mieleeni. Minua vaivaa se, että lapsiin kohdistuvan henkisen tai fyysisen väkivallan vaikutuksia pitää pyrkiä todistelemaan. Sellaista ei udella aikuiselta, joka on kohdannut jotain hirveää, kuten pahoinpitelyä tai vuosien eristämistä muusta yhteisöstä. Silloin on itsestään selvää, että aikuinen kärsii. Minusta lasten kokemuksia toppuutellaan herkemmin.

Kiusaamista vastustavissa kampanjoissa puhutaan silti usein ikuisista arvista. Se viesti on mielestäni negatiivinen, vaikka tarkoitus onkin hyvä ja sillä pyritään korostamaan kaltoinkohtelun vääryyttä. Pahimmassa tapauksessa tällaisilla kommenteilla annetaan uhrien ymmärtää, että he ovat ikuisesti pilalla.

On raskasta kirjoittaa elämän kauheimmista kokemuksista. Silti onnistuin pukemaan ajatukseni ja kokemukseni kirjaksi. Tammikuussa julkaistiin romaanini Hävitys, jonka tekoprosessi ei ollut helppo. Onnekseni kumppanini, kirjailija Matias Riikonen on ollut tukenani koko ajan.

Yritin kirjoittaa kokemuksistani ensimmäisen kerran jo teini-ikäisenä. Parikymppisenä ryhdyin kirjoittamaan kirjani ensimmäistä versiota. Mutta kerta toisensa jälkeen törmäsin ajatukseen, että se oli mahdotonta. Kaikki mitä kirjoitin, kuulosti väärältä. Tuntui, etten voisi onnistua.

Vuonna 2011 julkaistiin esikoisromaanini Katoamisten kirja, toinen teokseni Seksistä ja matematiikasta vuonna 2015. Tuntui siltä, että molemmat romaanit olivat kiertelyä aiheen ympärillä. Oli vihdoin sopiva hetki.

Mietin pitkään, haluanko kertoa kirjassa kokemuksistani. Se ei ollut helppo ratkaisu, mutta olisi tuntunut epärehelliseltä olla kirjoittamatta niistä. Halusin kirjoittaa kulttuurisesta lapsiin kohdistuvasta sorrosta, joka ylittää koulut ja näkyy maailmassa eri tasoilla. Tuntui tärkeältä kertoa jostain todellisesta.

Toivoisin, että kouluväkivaltaa tutkittaisiin enemmän koulun kulttuurin näkökulmasta. Miten opettajat siellä toimivat ja millaisia käytäntöjä siellä on? Se olisi oleellisempi kysymys kuin pureutua siihen, millaisia uhri tai kiusaaja ovat.

Myös purkutilanteet kaipaisivat päivittämistä. Se, että uhri ja häntä kaltoin kohdelleet pannaan istumaan saman pöydän ääreen, on kammottava tapa yrittää ratkaista konflikteja. Uhrille se on epäreilua ja traumaattista. Harva aikuinenkaan haluaa olla siinä tilanteessa. Parempi vaihtoehto olisi olla kaikkien vanhempiin yhteydessä ja keskustella tilanteesta kaikkien kanssa erikseen.

Pikkusiskoni on opettaja, ja hän on käynyt samat koulut kuin minäkin. Keskustelimme paljon, kun kirjoitin kirjaa, ja hän oli suureksi avuksi. Siskoni näkemyksen mukaan opettajankoulutuksessa käsitellään liian vähän asioita, jotka liittyvät aikuisten toimintaan.

Suomessa ei ole tahoa, jonne lapsi voisi olla yhteydessä, jos hänen oikeuksiaan loukataan. Vanhempi voi tehdä kantelun jälkikäteen vain aluehallinto­virastoon. Lasten oikeusturvassa ja opettajien koulutuksessa olisi vielä paljon kehitettävää.

Kirjani julkaisun jälkeen olen kuullut vertaistarinoista. Moni on sosiaalisessa mediassa jakanut kokemuksiaan siitä, miten on tullut opettajansa kaltoin kohtelemaksi tai joutunut psyykkisen väkivallan kohteeksi. En ole kokemusteni kanssa yksin.”