Kiikareilla on jopa tiirailtu yleisöä oopperassa – miten ne kehittyivät nykyisen kaltaiseksi apuvälineeksi?
Kiikarit syntyivät, kun kaksi kaukoputkea yhdistettiin. Nyt ne kuuluvat niin mökkiläisten, luontoharrastajien, metsäväen kuin tähtitieteilijöiden varustukseen.
Mikä ihmeen lintu tuolla lentääkään? Silmä ei pysty erottamaan linnun sulkien värejä eikä muita yksityiskohtia, mutta kun käy nappaamassa mökin sisältä kiikarit käteen, lajin tunnistaminen helpottuu. Kiikareilla pääsee lintua lähemmäksi häiritsemättä sen elämää.
Kiikarit ovat helpottaneet luonnon tarkkailua ja muiden kaukana olevien asioiden näkemistä 1600-luvun lopulta lähtien. Tarvittiin silti yli kahden vuosisadan mittainen kehitystyö ennen kuin niistä saatiin tehtyä tehokkaat, näppärän kokoiset ja sarjavalmistukseen sopivat.
Ensimmäiset kiikarit rakensi 1600-luvun lopulla Chérubin d’Orléansin lempinimellä tunnettu ranskalaiskeksijä François Lasséré (1613–1697). Hän kiinnitti kaksi Johannes Keplerin kehittämällä periaatteella toimivaa kaukoputkea rinnakkain puiseen laatikkoon. Kuva tosin näkyi alkuun ylösalaisin.
Myöhemmin kepleriläisten kiikareiden putkiin keksittiin lisätä kolmas linssi, joka käänsi okulaarista näkyvän kuvan oikein päin. Tämä lisälinssi pidensi samalla kiikareiden putkia, mikä teki niistä painavat ja epäkäytännölliset.
Pienemmät ja näppärämmät kiikarit valmistettiin kiinnittämällä yhteen kaksi Galileo Gali- lein periaatteella toimivaa kaukoputkea. Ne olivat rakenteeltaan kepleriläisiä yksinkertaisemmat ja edullisemmat mutta suurensivat näkymän vain noin kaksinkertaiseksi.
Ensimmäiset kiikarit tehtiin 1600-luvun Ranskassa.
Pienille ja heikkotehoisille kiikareille löytyi kysyntää yllättävästä paikasta, nimittäin oopperasta. 1820-luvulta lähtien oopperassa ja teatterissa käyvät seurapiirirouvat ja -herrat kantoivat kiikareita mukanaan esityksiin ja tiirailivat niillä esiintyjien ilmeitä ja näyttämön tapahtumia – tai vaihtoehtoisesti lehtereillä istuvia kanssakatsojiaan.
Koska oopperakiikareita käytettiin juhlavissa ympäristöissä, niiden ulkonäköön panostettiin. Oopperakiikarit muistuttivat kauneudessaan melkein koruja: niissä välkehtivät kulta ja hopea, helmiäis- ja emalipinnat, jalokivet, norsunluu ja muut ylelliset materiaalit. Omia mallejaan valmistivat myös kuuluisat kultasepät Pietarissa vaikuttanutta Carl Fabergéta myöten.
Ennen kuin kiikareista tuli tehokkaita ja käytännöllisiä arjen apuvälineitä, tarvittiin italialaisen Ignazio Porron (1801–1875) innovaatio, niin sanottu Porro-prisma.
Vuonna 1854 hän oivalsi, että prismoilla voi ohjata ja kääntää valon kulkua asettamalla kiikareiden sisään kaksi prismaa oikeassa kulmassa toisiinsa nähden. Tällöin kiikarit saatiin puristettua pienempään kokoon. Prismoilla saatiin samalla näkymä käännettyä oikein päin, kun aiemmissa kiikareissa kuvaa oli jouduttu katsomaan ylösalaisin.
Porron keksinnön soveltamista hidasti alkuun prismalasien kehno laatu, minkä vuoksi kuva jäi epätarkaksi. Saksalainen hienomekaanikko ja optiikkasuunnittelija Carl Zeiss (1816–1888) sai kehitettyä lasikemisti Otto Schottin (1851–1935) ja fyysikko Ernst Abben (1840–1905) kanssa korkealaatuisia lasiprismoja ja parannettua kiikareiden teknisiä yksityiskohtia. Näin olivat vihdoin syntyneet parin sadan vuoden kehittelytyön jälkeen käytännölliset ja tehokkaat kiikarit.
Prismakiikareiden sarjavalmistus alkoi vuonna 1894, mutta myyntimäärät jäivät ensi vaiheessa alhaisiksi. Ensimmäisenä vuonna niitä myytiin vain 205 kappaletta. Syy menekin vähyyteen saattoi piillä hinnassa, sillä kiikareista joutui pulittamaan osapuilleen työmiehen kuukauden palkan.
Kiikareiden tarkkuutta on parannettu tämän jälkeen ottamalla käyttöön niin sanotut kattoprismat Porra-prismojen rinnalle. Käyttömukavuuskin on parantunut, kun kiikareiden runkoa alettiin valmistaa kevyemmästä alumiinista tai muovista.
Nykyisin kiikareita valmistetaan niin sodan kuin rauhan ajan tarpeisiin. Halvimmat mallit saa omakseen muutamalla kympillä, huippumalleihin saa edelleen kulumaan kuukausipalkan verran euroja.
