Mila ja Ilkka Valkonen ovat palauttaneet yli 90-vuotiaaseen taloonsa alkuperäisen tunnelman, joka ehti miltei kadota 1950-luvun uudistusvimmassa. Entisellä kettutarhalla on viihdytty kautta aikain, sillä Valkoset ovat luultavasti vasta neljännet asukkaat.

Nyt tilalla asuu perhe, johon kuuluvat Mila ja Ilkan lisäksi tyttäret Lumi, 13, ja Vilja, 10, kissat Elsa ja Putte, Pate-koira, lampaat Hertta ja Lempi sekä kaksi kukkoa ja kymmenisen kanaa. Vuonna 1930 rakennettu funkistyylinen omakotitalo sijaitsee Loviisan Kuninkaankylässä, ja siinä on noin sata neliötä. Pihapiirissä on lisäksi sauna, ­verstas, aitta ja kanala-lampola.

”Olemme Ilkan kanssa molemmat introvertteja erakkoja, joten mikäs sen luontevampaa kuin muuttaa metsään. Olimme myös tosi kyllästyneet siihen, ettei aiemmissa kodeissamme jokaiseen pikku nikkarointiin piti kysyä rakennuslupa. Ketunpesän tilalle muutimme reilut kahdeksan vuotta sitten.

Meillä on aina jokin projekti kesken tai ainakin muhimassa mielessä. Juuri nyt talon päätyyn on tekeillä erkkeri vanhoista ikkunoista. Siitä tulee kasvihuone ja oleskelutila. Olisin rakentanut sen itse, mutta Ilkka kannusti tilaamaan timpurin. Luulen ehtiväni joka paikkaan, mutta eihän se ihan niin ole. En ole enää parikymppinen.

Matka nykyiseen elämääni on ollut vaiheikas. Olen luonto- ja ympäristöalan opettaja ja villiyrttineuvoja, ja minulla on myös tervey­denhoitoalan koulutus. Keramiikasta innostuin kansalaisopiston kurssilla viitisen vuotta sitten. Se oli kertakaikkinen hurahdus ja johti siihen, että otin lopputilin töistä. Puolessa vuodessa minulla oli omat uunit ja pelit.

Irtiotosta seurasi pelkkää hyvää: aiempi ärtymykseni oli tiessään, ja löysin entisen hyväntuulisen itseni. Myös joogalla ja meditaatiolla lienee ollut vaikutusta. Nykyään Ketunpesä-verkkokauppa ja keramiikkakurssit työllistävät minut.

Koti merkitsee minulle seesteistä arkea ja sisäistä rauhaa. Elelen täällä omassa kuplassani. Kolmen kuukauden välein käyn ostamassa savea Nurmijärveltä ja kerran vuodessa ulkomailla. Se riittää.

Olen ollut lapsesta asti kirppishirmu. Meillä ei ole juuri muuta uutta kuin olohuoneen sohva, korituoli ja parisänky. Ostimme talon irtaimistoineen, joten hetkeen minulle ei ollut tarvetta käydä kirpparilla. Suurimman osan tavarasta myimme tai lahjoitimme pois.

Ennen meitä talo ehti olla pari vuotta tyhjillään. Katto ja ­ikkunat oli uusittu, joten pintaremontti riitti. Olohuoneen parketin alta paljastui kaunis puulattia. Osaa lattioista peitti joko lastulevy tai muovimatto. Oli hirveä homma repiä liimaukset irti. Halusin meille Välimeren sineä, joten maalasimme alakerran lattiat Uulan Utu-­värillä. Alkuperäiset levytetyt peiliovet palautimme ennalleen.

Olohuoneessa on jo kolmas tapetti, sillä värisilmäni oli aikaisemmin paljon villimpi. Kun aloin vähentää värejä ympäriltäni, pääni rauhoittui. Se oli ennen kuin ampiaispesä. Minusta on ihanaa, että huonekaluihin liittyy tarinoita, jotka kertovat eletystä elämästä. Rypyt ja pieni rujous vain kaunistavat esinettä. Niinhän se on ihmistenkin kanssa. Kokemukset kasvattavat, myös ne ikävät.”