Villa Nordbergs on seissyt keskellä puolen hehtaarin puutarhaa Ahvenanmaan ulkosaaristossa yli sata vuotta. Nina Kiuru sai sukutilan haltuunsa vuonna 2006. Yhdessä miehensä Kimin kanssa he tekivät hirsitaloon perusteellisen remontin.

– Rakastan kaikkea vanhaa. Historian­opet­tajina meitä molempia kiinnostaa myös ­talon menneisyys. Siksi saaristolaistalo on minulle unelmien täyttymys, Nina kertoo.

Ninan suku on asunut Brändön Torsholman kylässä 1500-luvulta asti, tai sieltä alkavat kirkonkirjojen merkinnät. He elättivät itsensä maanviljelijöinä, merimiehinä ja kalastajina.

– Ulkosaaristossa on pitänyt olla täysin omavarainen, ja rospuuttoaikaan, kun veneellä tai jäätä pitkin ei päässyt mihinkään, kylän väki on ollut riippuvaisia toisistaan, Nina kertoo.

Talo oli ollut sokean isosedän hallussa 1990-­­luvulle asti ja päässyt surulliseen kuntoon. Mineriittilevyillä päällystetyn talon ikkunoita oli peitetty, lattioilla oli muovimatot ja vessan seinä oli homeessa. Katto oli kuitenkin uusittu ja hirsirunko hyvässä kunnossa. Ensiapuna Nina ja Kim repivät irti muovimatot, ja vanhat puulattiat pääsivät taas hengittämään. He poistivat myös mineriittilevyt, ja talon ulkoseinät saivat itsekeitetyn keltamultamaalin pintaansa.

Myöhemmin pariskunta palkkasi korjausrakentamisen ammattilaisen, joka eristi talon. Samalla otettiin seinien sisältä esiin tulleet ikkuna­-aukot käyttöön.

– Teimme yläkerrasta lämpimän tilan, ja asensimme molempiin kerroksiin ilmalämpöpumput. Nyt talo on paremmin varustettu ympärivuotiseen käyttöön.

Villa Nordbergsin merkitys on perheelle tärkeä monellakin tapaa. Kun Nina sairasti vuosia vakavaa masennusta, saaristolaistalo oli ainoa paikka, jossa hän pystyi hengittämään.

– Nyt kun olen terveempi, sukutalon asema mansikkapaikkana ja sielunkotina on vain vahvistunut. Nautin täällä hiljaisista aamuhetkistä, kun laitan tulet tuvan uuniin.

Nina tekee hankinnat vapaa-ajan kotiin kirpputoreilta. Hän kuuntelee intuitiota ja yhdistelee värejä ja tyylejä. Täällä Nina innostuu myös käsitöistä ja tekee keramiikkaa, maalaa, askartelee, valmistaa saippuoita ja kasvovoiteita.

– Rakastan räsymattoja! Sain itselleni vihdoinkin kangaspuut ja tarkoitus olisi ensi kesänä kutoa muutama matto kuteista, jotka värjäsin kasviväreillä. Minulla on aina menossa jotain projekteja, kuten ruusuhillot, pihlajasima ja katajanmarjakynttilät. Savustamme paljon kalaa ja syksyisin hauduttelen peurapataa puuhellalla.

Kiurut ovat perineet paljon sukunsa vanhoja huonekaluja ja esineitä, ja useat niistä ovat päätyneet tänne.

–Minusta on ihana ajatella, että monta sukupolvea on jo ottanut tukea isovaarini veistämästä kaiteesta, tai että minä paistan karjalanpiirakoita ja hemveteä eli ahvenanmaalaista perinneleipää isomummuni leivinuunissa.

Nina ei vierasta moderneja kalusteita, mutta kiiltopinnat ja pipertäminen pienillä tavaroilla eivät hänestä kuulu tähän taloon. Jykevät huonekalut ja kuluneet pinnat sen sijaan puhuttelevat Ninaa. Hän nauttii tuunaamisesta ja maalisutikin heiluu toisinaan melkoisella vauhdilla.

– En maalaa mitä vain, mutta jos tuolissa on jo kaksi maalikerrosta, ei se mene pilalle kolmannestakaan.

Puutarha oli Ninan isomummun aikaan täynnä kukkaloistoa, mutta jäänyt vuosien saatossa villin kasvuston alle. Nina on kaivanut esiin mummun tekemät, valtavat pengermät ja seuraavaksi on istuttamisen aika. Omena- ja luumupuiden sekä sireenipensaiden lisäksi pihalla ovat sinnitelleet vanhan ajan kasvit, kuten suopayrtit, ruusut, unikot ja malvat. Iso kasvimaa Ninalla on ollut jo vuosia.

Kesällä Nina ja Kim putputtelevat pienellä saaristolaisveneellä saaresta toiseen kolmen koiransa kanssa, mutta talvi tuo mieleen menneiden sukupolvien sinnikkyyyden satojen vuosien takaa.

– Luonto on täällä aika armoton ja myrskyt ovat välillä melkoisia. Merituuli on pahimmillaan kosteaa ja kylmää, ja talvella saaristo on hiljainen. Olin täällä viime tammikuusta toukokuuhun yksin koirien kanssa ja ilmalämpöpumpuista huolimatta taloa sai lämmittää ihan urakalla. Merenrantaan kävellessä voisin vaikka vannoa, että kuulin ja näin rannoilla menneiden vuosisatojen äitejä ja vaimoja itkemässä mereen kuolleita rakkaitaan. Vanhaa kansanrunoa lainatakseni ‘kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös elävä pelkää’. Vaikeista hetkistä ja haasteista huolimatta ikävintä täällä on pois lähteminen. Ehkä eläkkeellä saamme asua saarella pidempiä aikoja.