Avotakka

Arjen kauneutta ja kirjailtuja toiveita – monikäyttöisten kelimtekstiilien historia yltää 9 000 vuoden taa

Arjen kauneutta ja kirjailtuja toiveita – monikäyttöisten kelimtekstiilien historia yltää 9 000 vuoden taa
Tuomas Sopasella on lähes sata erilaista kelimtekstiiliä. Keräilijä innostuu eniten perinteisten symbolien sekaan kudotuista yllätyskuvioista ja vaatimattomista kelimviljasäkeistä.
Julkaistu: 14.4.2022

Julkaistu Avotakassa 4/2021.

Tuomas Sopasen lapsuudenkodissa Varkaudessa oli värikäs kelimtekstiili, joka kovasti kiinnosti poikaa. Hänen isoäitinsä veli oli tuonut itämaisen kudotun tekstiilin Kaukasukselta Kuban kaupungista, jossa hän oli työskennellyt aikoinaan mittausupseerina.

– Se oli aina meillä lattialla. Kelim oli kodin ainoa värikäs esine, ja minä olen aina tykännyt väreistä, 75-vuotias emeritusprofessori kertoo.

Kaunis tekstiili sytytti pysyvän palon paitsi kelimeihin myös ryijyihin ja Dora Jungin tekstiileihin. Sopanen onkin merkittävä keräilijä, sillä hänen kokoelmiinsa kuuluu 96 kelimiä, 600 ryijyä ja noin 170 Jungin tekstiiliä. Ryijykokoelma on Suomen suurin yksityisomistuksessa oleva kokonaisuus, ja ryijyt ovat varkautelaismiehen ykköskohde. Jungin tekstiilit tulevat toisena ja kelimit kolmantena. Lisäksi hänellä on suuri määrä taidelasia, keramiikkaa ja perinnekoruja.

Kelimit ovat ohuita, jotta paimentolaisten on ollut helppo kuljettaa niitä mukanaan.
”Alun perin kelimit tulivat Eurooppaan itämaisten mattojen kääreenä”, kertoo keräilijä Tuomas Sopanen.

Sopanen on tuonut kelimpeittoja, -laukkuja, -viljasäkkejä ja muita kelimkudonnaisia lomamatkoiltaan Lontoosta, Istanbulista, Luxorista, Marrakechista ja Pariisista. Osa on löytynyt suomalaisista ja ruotsalaisista antiikkihuutokaupoista tai antiikkikauppiailta.

– Ostin ensimmäisen kelimini vuonna 1976 Lontoosta, jossa olin stipendiaattina tekemässä kasvibiokemian väitöskirjaa. Löysin sieltä ilmeisesti siihen aikaan maailman ainoan kaupan, joka myi vain kelimejä. Niissä kiehtovat värikkyys, geometriset kuviot ja tietty yksinkertaisuus verrattuna itämaisiin mattoihin. Etenkin kasviväreillä värjätyt kelimit viehättävät.

Keräilijänä Sopanen on selvittänyt kirjallisuudesta kelimeiden käsityötekniikkaa, historiaa, käyttötarkoituksia, tyyppejä ja kelimeissä esiintyvien kuvioiden merkityksiä. Hän pitää tärkeimpänä tietolähteenään Alastair Hullin ja José Luczyc-Wyhowskan kirjaa Kilim: The Complete Guide. Tosin kirjahyllyssä näyttää olevan kasoittain aihetta käsitteleviä teoksia.

Sopasen mielestä kelim määritellään eri tietolähteissä hieman eri tavalla. Hän itse määrittelee kelimin islamilaisen kulttuurin alueella tehdyksi kudonnaiseksi, jossa eri värialueet saadaan pujottamalla villalankaa villa- tai puuvillaloimien väliin. Yksinkertainen käsityötekniikka on tunnettu lähes kaikkialla maailmassa, mutta vain islamilaiseen kulttuuriin liittyviä tekstiilejä kutsutaan kelimeiksi.

Kelimalue ulottuu Marokosta Afganistaniin saakka. Kelimejä on alettu tehdä ainakin 9 000 vuotta sitten Keski-Turkissa. Käyttötarkoituksia on ollut kymmeniä.

– Kelimeillä on vuorattu paimentolaiskulttuureissa telttojen ja maalaistalojen seiniä ja jaettu tilat erottamaan naisten ja miesten puolet. Niistä on tehty myös säkkejä, säilytysarkkuja, kehtoja ja kuormapeittoja. Hienoimmat ovat olleet islaminuskoisten rukousmattoja, joissa on voitu käyttää villalangan lisäksi silkki- ja metallilankaa. Rukousmatoissa näkyy nuolimainen kuvio, joka rukoiltaessa suunnataan Mekkaa kohti.

Tuomas Sopanen hankki tämän turkkilaisen rukousmaton huutokaupasta.
Kelimeiden historiasta on vähän tietoa, mutta samat symbolikuviot ovat toistuneet jo pitkän aikaa.

Kelimejä käytetään yhä paimentolaiskulttuureissa muun muassa Turkissa, Iranissa ja Afganistanissa. Tyypillisiä toistuvia kuvioita ovat esimerkiksi kolmio, kampa, kahle, kannu, elämänpuu ja sudensuu.

Kaikilla symboleilla on merkitys. Kampa kertoo toiveesta mennä naimisiin ja kannu siitä, että kutoja odottaa lasta. Kolmion muoto torjuu pahaa silmää, ja sudensuu torjuu sutta. Kuvioista ja niiden synnystä on erilaisia tulkintoja.

– Jotkut kelimejä käsittelevien kirjojen tekijät ovat tulkinneet niiden alkuperän löytyvän vanhoista luolamaalauksista. Osa yhdistää kaikki kuviot sukuelimien symboleiksi, Tuomas Sopanen kertoo.

Sopanen innostuu eniten kuvioiden seasta löytämistään yllätyksistä. Erääseen kelimiin kutoja on pujotellut perinteisten kuvioiden lomaan pienen pojan kuvan, ja toisessa on koiran kuvan yllä ristejä.

– Ne kielivät ehkä tekijän omista toiveista saada lapsi ja koiraa suojelevista voimista, hän sanoo ja sivelee hellästi yhtä kelimiään.

Kutojat ovat kirjailleet töihinsä persoonallisia yllätyskuvia omista toiveistaan, kuten tässä omasta lapsesta.

Upeiden rukousmattojen sijaan Tuomas Sopanen on ihastunein viljasäkkeinä käytettyihin kelimeihin ja niiden vaatimattoman kauniiseen ilmeeseen. Sopasta kiehtoo ajatus, että köyhissäkin oloissa uhrataan aikaa ja vaivaa, jotta saataisiin arkiset käyttöesineet kauniiksi.

Metsästäessään viljasäkkejä Sopanen koki kerran Iranissa kauhunsekaisia tunteita. Hän löysi Isfahaniin suuntautuneella seuramatkalla tashehiksi eli viljasäkiksi tehdyistä kelimeistä kertovan kirjan. Suomalaisturisti näytti kirjan kuvia basaareissa ja kaupoissa, jotta löytäisi värikylläisten kelimeiden sijaan kauniisti kuvioituja yksinkertaisia viljasäkkejä.

– Yhtäkkiä kadulla paikallinen mies tuli kysymään, mitä etsin. Kun näytin hänelle kirjaa, hän vei minut kerrostalon pitkään ja hämärään kellarikäytävään. Silloin kyllä pelotti. Lopulta päädyimme kelimien tukkumyyjän luokse, ja hänellä oli kuin olikin myynnissä viljasäkkejä.

Uzbekistanilaisen hevospeiton kudonnassa on käytetty loimivaltaista kuviointia.

Nykyään suurin osa uusista kelimeistä tehdään turisteille myytäviksi. Vaatiikin asiantuntemusta erottaa vanha ja arvokas kelim uudesta, vanhan näköiseksi käsitellystä ja halvasta kudonnaisesta. Tuomas Sopanen tietää, että uusia kelimejä pidetään kuukausia pelloilla säiden armoilla, jotta niiden värit haalistuvat. Niitä myös asetellaan kylän raitille ja autojen annetaan huristella niiden päältä, jotta pinta kuluu kauhtuneeksi.

Keräilijällä on antaa vinkkejä kaupankäyntiin basaarien hämmentävään kuhinaan tai verkkokauppaan.

– Aidot, vanhat kelimit ovat epämuotoisia, ja niiden langat on värjätty kangasväreillä eikä kemiallisesti. Vanhojen kelimien pinta on myös uusia sileämpi ja käytössä kulunut, ja niiden loimi on villaa. Uudet ovat karheampia ja jäykempiä, ja loimi on usein halvempaa puuvillaa. Uusissa kelimeissä kuvioita on vähemmän ja kuviointi on jäykkää ja täsmällistä, vanhoissa kuviointi on vaihtelevampaa ja elävämpää eikä niin säännöllistä.

Jos kelim on kulunut ruskean värin kohdalta, se kielii yleensä siitä, että tekstiili on yli 70-vuotias. Ennen vanhaan ruskeiden lankojen värjäyksessä käytettiin rautaa, ja rauta hajottaa ajan mittaan kemiallisesti villaa.

Vanhoissa kelimeissä värit ovat iän myötä haalistuneet.

Uusia kelimejä pidetään säiden armoilla, jotta värit haalistuvat.
”Vanhimpien ja kalleimpien kelimien hinta saattaa olla jopa 100000 euroa. Omistani olen maksanut 100–1000 euroa”, Tuomas Sopanen kertoo.

Aidon kelimin tunnistamista auttaa se, että niitä pääsee näkemään näyttelyissä ja museoissa. Myös Sopanen lainaa mielellään kokoelmiaan näyttelyihin, jotta tieto tekstiileistä leviäisi. Hänen ryijyjään on siksi ollut esillä kymmenissä näyttelyissä Suomessa ja neljässä näyttelyssä ulkomailla.

– Toivon, että islamilaisen kulttuurin vaikutuspiiristä Suomeen muuttaneet näkisivät kelimejä myös suomalaisissa näyttelyissä. Olisi hienoa, jos täälläkin huomattaisiin, miten hienoja ja arvostettuja asioita heidän edustamissaan kulttuureissa on tehty.

Kotona Tuomas Sopanen käyttää muutamaa kelimiään mattona ja sängynpeitteenä tai pitää seinälle ripustettuna. Suurin osa niin kelimeistä kuin ryijyistä lepää varastossa käärittynä happovapaan pahvirullan ympärille ja muovilla suojattuna.

Lapsuudenkodin kelim on hänellä edelleen. Kotikin on sama. Se, jossa hän pienenä poikana pääsi ihailemaan tuntemattoman kutojan käsityötä.

Joskus kelim-sana yhdistetään itämaisiin mattoihin, mutta kelimeissä ei ole itämaisille matoille tyypillistä nukkaa.

Kudontatekniikka kertoo kelimtekstiilin tyypin

Kelimejä on tehty vuosituhansia samalla kudontatekniikalla. Kaikkialla maailmassa käytetyssä tekniikassa lankaa pujotellaan edestakaisin loimien välissä. Myös kuviot ovat pysyneet samoina ikiajat.

– Kuten islamilaisessa kulttuurissa on tuttua, kelimejäkin on tehty samoin kuin aina ennenkin. Symboliset kuviot ovat muuttuneet vain hieman, kun paimentolaiset ovat muuttaneet paikasta toiseen. Tietyllä alueella tehdyt kelimit voi useimmiten tunnistaa suhteellisen helposti, Tuomas Sopanen kertoo.

Kelimeissä on erilaisia tyyppejä, ja yksinkertaisimman perustekniikan lisäksi on käytetty monimutkaisempia tekniikoita.

Sumak- eli kiertopujotustekniikalla tehdyissä kelimeissä kudos on kaksinkertainen ja siksi paksumpi ja kestävämpi. Nämä kelimit tehtiin esimerkiksi säilytyssäkeiksi.

Harvinaisemmalla ja monimutkaisemmalla jajim-tekniikalla eli loimivaltaisella kuvioinnilla tehdyt taas erottaa siitä, että ne eivät ole muiden kelimien tapaan kaksipuolisia. Niissä nurjan puolen erottaa selvästi lankojen muodostamista pitkistä kaistaleista. Jajim-kelimit ovat olleet paimentolaisten lämmittäviä peittoja.

– Nykyään kelimeistä on alettu tehdä myös moderneja malleja ainakin Turkissa ja Marokossa. Niitä löytää yhä enemmän myös nettihuutokaupoista.

Modernit kelimit on helppo tunnistaa, jos on nähnyt vanhoja tai selannut kelimkirjoja. Moderneissa ei enää ole traditionaalisia symbolikuvioita, vaan ne on Sopasen mukaan suunniteltu luultavasti länsimaiseen makuun sopiviksi geometrisesti kuvioiduiksi matoiksi.

– Niistä puuttuu se epätäsmällisyyksien ja pienten virheiden ja langan värin vaihtelun tuoma elävyys, joka on luonteenomaista vanhoille kelimeille.

Kommentoi »