Ensimmäinen neulomani islantilaispaita ei ollut täydellinen – mutta juuri siksi opin jotain tärkeää elämästä
Teinin päättäväisyydellä neuloin islantilaisen villapaidan, joka oli valtava jopa harteikkaalle isälleni, kirjoittaa Kotivinkin toimituspäällikkö Katri Jaalamaa.
Olin vakaasti päättänyt tehdä itselleni islantilaisvillapaidan. Selasin koulupäivän päätteeksi kässälehtiä kirjastossa, löysin unelmieni ohjeen ja otin siitä mustavalkokopion. Kuvassa neuletta käyttävällä naisella oli pitkä, punainen letti ja reipas hymy. Tämä tekoon!
Teinin päättäväisyydellä marssin lankaostoksille. Kasasin koriin lankoja ja kutosen pyöröpuikot. Kaikki paksumpaa kuin ohjeessa, mutta sehän tasoittuu, kun teen puseron kokoa pienempänä, järkeilin.
Alaosa valmistui hujauksessa. Siitä flow vain jatkui. Olin onnistunut valitsemaan ohjeen, jossa kirjoneule ei ollut liian vaikea vasta-alkajallekaan. Työn edetessä ehdin ounastella, että isohko tulee. Iso ja ihana!
Puikoilta vapautuessaan neuleeni paljasti todellisen kokonsa. Puseroa oli kerta kaikkiaan aivan liikaa. Minulla on kuva, jossa harteikas isäni näyttää neuleessa yllättyneeltä pikkupojalta.
Onnistumisena sopii pitää sellaistakin, joka ei mene kaikilta osin ihan nappiin.
Mutta tiedättekö: ei se mitään. Aikaansaamisen huuma ihastutti niin, etten ollut edes kovin pettynyt. Olin jätti-islantilaisestani tolkuttoman ylpeä, kun se ripustettiin koulussa kässätöiden näyttelyyn. Kotona hypistelin pintaa myhäillen, kunnes nakkasin puseron kaappiin odottamaan purkamista. Langoista tuli aikanaan yksivärinen, käyttöönkin asti päätynyt palmikkopaita, kirjoneulelapaset ja aika monta muuta pientä työtä.
Osasin silloin jotain, jonka voisi muistaa useamminkin. Että onnistumisena sopii pitää sellaistakin, joka ei mene kaikilta osin ihan nappiin. Se kun kantaa ihmeesti.
Kokemuksen ansiosta ajattelen nimittäin edelleen, että noin periaatteessa osaisin tehdä unelmieni islantilaisvillapaidan. Ehkä joskus vielä?
