Olen tarkka siitä, ettei vierailustani luonnossa jää jälkiä – mutta Norjassa minua huomautettiin roskaamisesta, ja aivan syystä
Tein virheen retkellä Pohjois-Norjassa. Kokemuksen jälkeen olen ottanut tavakseni poimia mukaan muiden roskia.
Näköala taukopaikalta avautui upealle Varanginvuonolle, ja polku oli mutkitellut ylös ruohokanukoiden täplittämää rinnettä. Evästelimme matalien tunturikoivujen äärellä. Viimeiseksi vielä suklaapatukat, sitten kamat kasaan, roskat mukaan ja takaisin alas polkua pitkin.
Minut pysäytti samaan aikaan ylhäällä ollut harmaahapsinen mies. Ilmeestä näki, että sapetti.
”Voisit opetella, ettei roskata – ihan jo, koska olet esimerkkinä lapsillesi”, mies tokaisi ja työnsi käteeni kovasti tutulta näyttävän suklaapatukan kääreen. ”Ei me kai roskata”, vastasin hämmentyneenä ja osoitin takkini taskua, johon olin kerännyt perheeni viimeiset kääreet. Taskua, jonka vetskari oli auki.
Roskattoman retkeilyn periaate on naurettavan helppo, mutta aina ei näytä siltä.
Roskaton retkeily on itsestäänselvyys. Kaiken mitä tuot, myös viet. Periaate on naurettavan helppo, mutta aina ei näytä siltä. Mitä typeryyttä, minulla on ollut tapana ajatella, kun olen törmännyt roskiin. Mutta suklaapatukkaerheeni jälkeen olen ajatellut usein myös, että jollekin on sattunut vahinko. Ja se joku olisi laillani tyytyväinen, jos vahinko tulee korjattua.
Retkillä kannan koiran kakkapusseja, joihin pikkuroskat on helppo kerätä. Omat, ja vähän muidenkin. Tänä kesänä poimin Oulujärven retkeilyalueen laavulta säilyketölkin klipsun, monta muovikääreen kulmaa (niitä, jotka irti repäistyinä leijailevat hetkessä karkuun) ja pätkän siimaa. Pyynikin kansallispuistossa saaren rantahiekkaan oli puoliksi hautautunut pyykkipoika ja ehkä hammastahnatuubin korkki.
Muistan nyt myös jemmata roskat heti varmaan paikkaan – ja tarkistaa roskataskun vetskarin. Jos teen joskus stiplun, kiitos, jos keräät.
