Olen toipuva raivosiivooja
Kuulutko niihin, jotka siivoavat kiukun voimalla? Minua ärsyyntymiseni on alkanut jo ärsyttää, toimituspäällikkö Katri Jaalamaa kirjoittaa.
Törmäsin ajatukseen, jonka mukaan siivoaminen on myös hellyyttä. Se on siivottavien pintojen toistuvia kosketuksia, pesemistä ja sivelyä, jolla pidämme huolta meille tärkeistä paikoista ja esineistä. Toistuvat liikkeet ja eteneminen tutussa järjestyksessä tekevät siivoamisesta myös rauhoittavan rituaalin. Minua ajatus kiehtoi välittömästi – varmaankin siksi, että itse toimin kutakuinkin päinvastoin.
Kun siivoan, jurputan ja jupisen itsekseni, puuskahtelen tahroille ja vääristä paikoista vastaan tuleville esineille. Kolistelen menemään riuskaotteisesti ja reuhdon imuria kuin vastassa olisi kaikki maailman epäreiluus ja monimetrisiä hirviöitä eikä hiekkahippusia, pölyä ja koirankarvoja.
Olen sitä mieltä, että myös esineitä kohtaan kuuluu osoittaa kiintymystä ja hellyyttä. Mutta tavassani siivota tämä periaate ei varsinaisesti näy.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että myös esineitä kohtaan kuuluu osoittaa kiintymystä ja hellyyttä. Nimenomaan jo olemassa olevia esineitä kohtaan. Sehän tarkoittaa, että pesemme, hoidamme ja korjaamme kodin pintoja ja tavaroita tavalla, jonka ansiosta ne kestävät pidempään. Mutta niin: tavassani siivota tämä periaate ei varsinaisesti näy. Sitä paitsi tavara se on imurikin.
Ja toisaalta: siivoaminen ja tunteet, puuh! Eikö riitä, että hoitaa homman, pitääkö vielä miettiä, miltä se tuntuu? Eikö edes siivotessa saa kiukutella? No saa, jos haluaa. Mutta minua ärsyyntymiseni alkaa jo ärsyttää. Siksi aion kokeilla, löytäisinkö hommaan edes hitusen huolenpidon ja hellyyden asennetta. Imurin aikaansaamia elämisen jälkiä alkaakin olla lattialistoissa ihan riittävästi.
