Nuorten keskustelu junassa muistutti siitä, miksi tänäkin syksynä korjaan mummilta saadut sukat
Mummi, kiitos villasukista! Todellisen arvoesineen tunnistaa siitä, että siinä on rakkaan ihmisen kädenjälki, Kotivinkin toimituspäällikkö Katri Jaalamaa kirjoittaa.
Mummillani oli tekijän mieli ja kädet. Hän kasvatti vihanneksia ja leikkokukkia, neuloi pipot ja sukat, kutoi räsymatot ja pellavaiset seinävaatteet.
Sen päivän iltana, kun mummia ei enää ollut, matkustin ruuhkaisessa lähijunassa. Juna oli lyhyt, loppukesän ilta lämmin ja ahdas junaneteinen täynnä matkustajia. Vierelläni seisoi parikymppisten joukko, joka aikoi viettää iltaa puistopiknikillä.
Mukit jäivät, ei tekisi mieli ostaa muovisia, tyttö harmitteli. Voisi ottaa tavaksi pitää kuksan aina mukana, yksi pojista keksi. Ja jatkoi: ”Paitsi että minun kuksani ovat niin arvokkaita, että niitä pitää käsitellä hyvin. Vaarin tekemiä.”
Kun itse olin parikymppinen, mummi talutti minut kylässä käydessäni kangaspuiden ääreen, jutteli keskeneräisistä projekteista ja arvuutteli, minkä maiseman värit hän missäkin työssä näki. Jossain oli hiihtolenkin jälkeen rantakaislikon taakse laskeva aurinko, toisessa ehkä tunturi.
Mummi talutti minut kylässä käydessäni kangaspuiden ääreen ja arvuutteli, minkä maiseman värit hän missäkin työssä näki.
Kuuntelin kyllä, nyökyttelin varmasti, mutta yksityiskohdat ovat kadonneet nyt, kun kertojaa ei enää ole. Oli vaihe, kun mummin käsityöt eivät olleet minusta yhtä hienoja kuin kaupasta ostetut, mutta arvokkailta ne tuntuivat aina.
Tallessa on sekin viininpunainen pipo, joka kutitti otsaa niin paljon, että jäi vähälle käytölle.
Viimeisissä mummilta saamissani villasukissa on hieno raidallinen varsi. Kun jalkaterä kului puhki eikä mummi enää neulonut, purin sukat varteen asti ja neuloin terät uudelleen.
Tänä syksynä palaan taas sukkiin. Leikkaan jälleen kerran kuluneet terät irti ja vedän viimeiset langat varovasti silmukoista säännöllisesti toistuviin raitoihin asti. Kiitos mummi, yritän jatkaa siitä, mihin jäit.
