En ole koskaan käynyt avannossa, mutta helppo kylmärutiinini onnistuu myös kotipihassa

Haaveissani olen rohkea avantouimari. Piipahdus sauna­tossuissa jäiselle ja hämärälle järvelle, laskeutuminen kylmään ­veteen iho vielä löylyistä höyryten – onko ihanampaa? En tiedä, koska en ole kokeillut.

Luonnonvesissä uiminen on aina kuulunut kesään, mutta minua viluttaa silloinkin helposti. Lapsuuden rantakuvissa kyhjötän vilttiin kääriytyneenä ja huulet sinisenä. Kylmäaltistuksella ilottelu ei ole siis tullut varsinaisesti mieleen. Vasta keski-iässä kylmä on alkanut kiinnostaa uudella tavalla. Olen pulahtanut Norjassa Jäämereen, kastautunut hyiseen tunturijokeen, uinut kesän perään vielä loppusyksynkin vesissä ja huomannut nauttivani. Uimahallien kylmäaltaat testaan aina. Ja joskus, vain joskus, käännän suihkussa hanan hetkeksi superkylmälle.

Olen oppinut pari kikkaa, jotka auttavat. Osaan laskeutua veteen pitkällä uloshengityksellä – en muista, mistä kuulin neuvon, mutta se helpottaa todella – ja hengitellä yli ensi­pelästyksen. Käsien nostaminen pinnalle toimii, kun kylmä on niille liikaa. Tiedän, miltä tuntuu hyrisevä onnellisuus, joka valtaa kehon kylmän jälkeen.

Mutta avanto on vielä kokematta. Ehkä siksi, etten mökkeile talvella veden äärellä, eikä ajatus ruuhkaisista talviuintipaikoista houkuttele sittenkään riittävästi.

Tilalle olen löytänyt kylmärutiinin, joka tuntuu melkein yhtä jännittävältä mutta onnistuu myös kotona. Se ei vaadi rantaa tai edes vettä, muutama sentti lunta riittää.

Piipahdus saunatossuissa ulos hämärään, iho vielä löylyistä höyryten, laskeutuminen kylki edellä hankeen ja rullaus puolelta toiselle. Mikrosekunnin lepo ja ylös. Lumi pistelee iholla, tarttuu hiuksiin ja sulaa noroina jalkoja pitkin. Aika ihanaa!