Lapseni kaveri astui eteiseemme ja melkein sanoin lauseen, jonka käyttämisestä olen päättänyt luopua
Mihin täällä laitetaan takki, kysyi ensi kertaa kylään saapunut lapsi. Aiheellinen kysymys sai minut muistelemaan oman lapsuudenkaverini kotia, Kotivinkin toimituspäällikkö Katri Jaalamaa kirjoittaa.
Lapseni koulukaveri empi eteisessä takki kädessä, kengät toisessa. Vieressä oli kyllä kaappi, ja siellä tilaa ja henkari takille – mutta eihän sinne asti päässyt, koska kaapin edessä lainehti jo kenkämeri.
Hymähdin ja keikautin päätä eteisen toiselle puolelle, jossa portaiden kaiteella makasi kasa takkeja. Lapsi nakkasi omansa sekaan ja hilpaisi leikkeihin. Tervetuloa meille!
Miten ihanaa olisi, jos koti olisi aina ihan viimeisen päälle tiptop. Mutta kotimme on sitä vain välillä, esimerkiksi juuri ennen juhlia. Tai yhdellä alueella kerrallaan, vastikään järkätyssä kohdassa. Joten arkivieraiden osaksi jää nähdä jotain muutakin.
Ainakin kotimme on paikka, johon saa tulla vähän huonompanakin päivänä.
Vaikka olen jo toisin päättänyt, välillä meinaan edelleen pahoitella lapsivieraille, että täällä nyt on vähän tällaista. Mutta yleensä saan pysäytettyä lauseen ennen kuin sanon sen ääneen. Ja matkaan silloin mielessäni oman lapsuudenkaverini kotiin.
Kun olin itse lapsi, naapuruston rennoimmat leikit syntyivät kaverini kodissa, jossa sisäportaiden askelmista puolet oli varattu tavaroille ja jossa aikuiset mieluummin leipoivat kuin siivosivat. Toisenlaisiakin koteja oli. Niitä, joissa vähän jännitti tehdä mitään. Ja niitä, joita ei päässyt näkemään mutta joista kiersi surulliseksi jättäviä huhuja.
Täällä on nyt siis vähän tällaista, mutta olkoon. Arkisotku on niin mitätön kotihäpeän aihe, että aion oppia kestämään sen kuin aikuinen, joka mieluummin tekee jotain muuta kuin vahtii tavaroiden järjestystä. Ainakin kotimme on paikka, johon saa tulla vähän huonompanakin päivänä. Varmasti tulee niitäkin vuosia, kun kenkämerta ja takkikasaa on ikävä.
