Olohuoneen seinää peittää jättikokoinen valokuvataulu Kokkolan uimahallista. Se vie Elisa Mansikka-ahon suoraan lapsuusmuistoihin 1980–1990-lukujen vaihteeseen. Turkoosina hehkuvien altaiden vieressä rehottavat jättimäiset, kasvuintoa puhkuvat peikonlehdet.

– Leikimme usein peikonlehtien alla, vaikka se olikin tietysti ankarasti kiellettyä. Muistan, kuinka paljon kasvit minua kiehtoivat. Niiden lehdet olivat valtavan kokoiset ja upean reikäiset.

Vaikka kasviviidakon lumo säilyi Elisan mielessä, hän uskoi pitkään, ettei hänelle ja viherkasveille ikinä löytyisi yhteistä kieltä. Kaikki hänen käsiinsä päätyneet huonekasvit jäivät lyhytikäisiksi. Pahimman kolauksen kasvisuhde koki viitisen vuotta sitten, kun Elisa muutti perheensä kanssa omakotitaloon, jossa oli viherhuone. Edelliset asukkaat olivat jättäneet sinne joitakin kasvivaloja sekä isoja, hyväkuntoisia anopinkieliä, rahapuun ja varjoviikunan. Kaikki meni hienosti siihen asti, kun Elisa ei ollut niistä kiinnostunut.

– Sitten keksin, että kasvejahan pitää hoitaa. Vaihdoin niille innolla isompaa ruukkua ja aloin kastella entistä useammin. Kun kasvi alkoi näyttää kärsivältä, tökin sen ruukkuun viimeisenä pelastuskeinona lannoitepuikkoja.

Hoivasta huolimatta kasvit kuolivat pois yksi kerrallaan. Se tuntui niin lannistavalta, että viherhuone sai seistä pitkään tyhjänä.

– Harmitti, kun kaupan yrttiruukutkin nahistuivat hoidossani ennen aikojaan. Jotenkin ajatus omasta kotiviidakosta oli kuitenkin alkanut kiehtoa minua, joten päätin kysyä apua serkultani, hän on aina ollut taitava kasvien kanssa. Serkku neuvoi minut internetin viherkasviryhmiin, joista aloin imeä lisää tietoa kasveista. Oli aikamoinen ahaa-elämys tajuta, että kyllä minäkin osaan, kun vain perehdyn kunnolla hoito-ohjeisiin ja noudatan niitä. On tärkeä selvittää, millaisissa oloissa kasvi kasvaa luonnossa.

Elisa ymmärsi, että hän oli aikaisemmin ollut yksinkertaisesti liian touhukas mutta tietämätön kasvien käsittelijä. Viherkasvien hoidon perussääntö kun on, että jos kasvit näyttävät voivan hyvin, ei ole mitään syytä muuttaa niiden hoitorutiineja.

Elisa ei kuitenkaan luottanut viherpeukaloonsa vielä niin paljoa, että olisi raaskinut satsata uuteen harrastukseensa isoja rahoja. Sen sijaan hän keksi kysellä viherkasveja lahjoituksina sosiaalisen median paikallisista roskalavaryhmistä. Ylimääräisistä kasveista alkoikin pian sadella ilmoituksia eri puolilta Kokkolaa, ja Elisa sai kyyditä polkupyörällään kotiin niin kultaköynnöksiä, vehkoja kuin muitakin perinteisiä viherkasveja.

Parhaimmillaan kasveja oli kertynyt reilut 250 yksilöä, monet niistä olivat alkujaan kovin kehnossa kunnossa. Tuntui riemuvoitolta, kun kasvi toisensa perään alkoi virota ja kukoistaa.

Autio viherhuone muuttui muutamassa vuodessa vehreäksi viidakoksi. Suurten ikkunoiden edessä komeilevat ja pitkin kattoa kiipeilevät viherkasvit näyttävät lähes epäuskottavan hyväkuntoisilta. Kasvusto on tuuhea ja lehdet kiiltelevät kuin tuore lakkapinta kattoon aseteltujen kasvivalojen ja suurista ikkunoista tulvivan päivänvalon hehkussa. Yksi huoneen nurkkaus on omistettu marantakasveille eli maijakeille, leenoille ja mateille.

– Niitä oli erikoisen paljon saamieni kasvien joukossa. Ihmiset kertoivat, että eivät pärjää niiden kanssa. Tuntui hienolta, kun sain nekin lähtemään uuteen kasvuun. Ehkä juuri siksi marantoista on tullut minulle suosikkikasviheimo. Ja onhan niiden lehdissä todella hienoja värejä ja kuvioita.

Marantakasvien vaateliaisuus ei Elisasta pidä oikeastaan edes paikkaansa. Ne vain tykkäävät tasakosteudesta ja kestävät huonosti paahdetta. Heimon kasvit ovat kotoisin tropiikista, jossa ne kasvavat sademetsien aluskasvillisuutena ilmavassa maassa.

Sopivan kosteustasapainon saavuttamiseksi Elisa ei käytä kasvualustana lainkaan multaa, sillä sitä on hankala kastella sopivasti – se joko kuivuu liikaa kasteluiden välissä tai pysyy liian kosteana, mikä edistää juurimätää. ”Mullattoman mullan” reseptiin tulee noin puolet kookoskuitua, puolet perliittiä. Jos sekoitus vaikuttaa kuivuvan turhan joutuisasti, Elisa lisää hieman lisää kookosta.

– Eivät nämä kasvit luonnossakaan kasva mehevässä mustassa mullassa, vaan siellä on kaikenlaista ilmavuutta tuovaa tikkua joukossa. Sopivan kastelurytmin löytää vain kokeilemalla, en noudata siinä mitään tiettyä aikataulua. Nostelen ruukkuja lähes päivittäin ja kokeilen, miltä ne tuntuvat. Jos ruukku on kevyt, annan vettä. Syynään samalla lehdet ja lehtihangat ja toivon, etten löydä mitään merkkejä esimerkiksi vihannespunkeista. Marantat ovat niidenkin suosikkeja.

Viidakkokierroksella mukana kulkevat aina pikkusakset, sillä Elisa leikkaa huonot, korpuiksi muuttuneet lehdet pois lehden muotoa mukaillen. Kokonaisen lehden hän raaskii naksia pois vain pakon edessä.

Perehdy eri lajien valovaatimuksiin ja sijoittele valaistus sen mukaan. Esimerkiksi marantakasvit tarvitsevat paljon epäsuoraa valoa, mutta eivät siedä paahdetta. Ajatuksena on, etteivät kasvit tiedä, mikä vuodenaika ulkona on, vaan niiden olosuhteet pysyvät koko ajan samoina.

Satsaa kunnon valoihin, se tekee viherkasvien harrastamisesta hauskempaa ja palkitsevampaa. ”Minulla on kattoon epäsymmetrisesti ripustettuina Airamin daylight 800 led -luonnonvärilamppuja. Ne eivät ole varsinaisia kasvivaloja, mutta kasvit ovat pysyneet todella hyvänä niiden alla”, Elisa kertoo.

Laske viherkasvivalojesi sähkönkulutus: Muuta kasvivalojesi tehot wateista kilowateiksi (1000 W = 1 kW) ja kerro valaisinten yhteenlaskettu teho valaistukseen käyttämälläsi ajalla (h/vrk). Kerro saamasi kulutus (kWh) sähkösopimuksesi kilowattituntihinnalla, niin saat valaistuksen hinnan (snt/vrk). ”Omat kasvivaloni ovat kaikki ledejä. Ne ovat päällä 10 tuntia vuorokaudessa. Siihen kuluu sähköä pyöristettynä noin 8 kWh päivässä. Sähkösopimuksemme on tällä hetkellä 9,97 snt/kWh eli vuorokausikulutus on noin 80 senttiä. Lisäksi tulee toki vielä siirtomaksu”, Elisa sanoo.

Juttua muokattu 19.1. Korjattu kolmanneksi viimeisen kuvan kuvatekstiä, jossa kaksi kasvia oli vaihtanut paikkaa.