Avotakka

Ihana vai kamala kasari? 1980-luvun ilmiöt näkyvät jälleen sisustamisessa

Ihana vai kamala kasari? 1980-luvun ilmiöt näkyvät jälleen sisustamisessa
Postmodernia leikittelyä, kirkkaita värejä, metallin hohtoa ja graafisia kuvioita. 1980-luvun ilmiöt näkyvät jälleen sisustamisessa. Mikä saa hinkumaan niiden perään juuri nyt?

Muotitaiteilija Tua Rahikainen jakaa Visio ja taito – suomalaisen muodin viisi vuosikymmentä -kirjassa puhuttelevan muiston:

”Kerran 1980-luvun alussa päätin lähteä Pariisin muotimessujen sijasta inspiraatiomatkalle Milanon huonekalumessuille. Jännittävä uusi ulottuvuus. Muotiinhan liittyy muutakin kuin vaatteet. Messupäivän jälkeen istuimme ystäväni, sisustusarkkitehti Alli Syvänojan, kanssa vihaisina hotellin ala-aulassa. Postmodernismi, joka leimasi kaikkea, oli meistä kamalaa. Esillä oli kummallisen muotoisia palleja ja roosanvärisiä spiraalijalkoja, järkyttäviä mauttomuuden huippuja. Miten sitä voikin olla niin suuttunut toisten tekemisistä.

Unohdin sittemmin koko messut. Seuraavana kesänä jotain uutta hauskaa piti keksiä tulevaan mallistoon. Piirsin ja piirsin ja huomasin, että mallit olivat aika hauskoja kolmioineen ja pilkkuineen. Postmodernismia. Messukokemus oli jäänyt alitajuntaani ja tuli ulos omissa töissäni. Kokoelma esiteltiin ranskalaisia lehtiä myöten. Sain siitä myös valtion taideteollisuuspalkinnon vuonna 1985.”

1. Javier Mariscalin Garriris-tuoli vuodelta 1987 on päässyt monen museon kokoelmiin. 2. Vuoden 1983 Avotakan Habitare-numero kiteyttää kauden ajankohtaisimman ilmeen. 3. Yrjö Kukkapuron leikkisä keinutuoli A-509 vuodelta 1985 edustaa hienosti suomalaista postmodernismia. 4. Michael Gravesin viheltävä vesipannu 9093 vuodelta 1985 on yhä tuotannossa.

Postmodernismi kiteytti 1980-luvun hengen. Se syntyi ärsyyntymisestä edellisvuosikymmenten ankaraan funktionalismiin, tiukkoihin ergonomiavaateisiin ja tummanpuhuvien värien murjotukseen. Se käänsi kaiken päälaelleen, ilotteli häpeilemättä ornamenteilla, kaarilla ja kiemuroilla. Yhdisti popin ja barokin, metelöi teatraalisilla värillä, muodoilla ja ulokkeilla, joilla ei to-del-la-kaan ollut mitään funktiota.

Amerikkalainen arkkitehti Robert Venturi kuvasi postmodernismia: ”Pikemmin sekä että kuin joko tai”.

Postmodernismin rynnäkkö alkoi vuoden 1981 Milanon huonekalumessuilta. Memphis-ryhmäksi itsensä nimittänyt kollektiivi räväytti silloin mallistonsa ensi kertaa sisustusmaailman ihmeteltäväksi. Ryhmän keskushahmo oli toimistolaitevalmistaja Olivettin suunnittelijana toiminut Ettore Sottsass, jonka luona joukko eri maalaisia muotoilijoita oli viettänyt yön keskustellen, juopotellen ja kuunnellen yhä uudestaan Bob Dylanin kappaletta Stuck Inside of Mobile (With the Memphis Blues Again).

Memphisläiset ilmoittivat tavoitteekseen hauskanpidon ja perinteisten makutottumusten haastamisen. Ainoa sääntö oli, että sääntöjä ei ollut.

Postmodernismin – ja oikeastaan koko kasarimuotoilun – ykkösmaa oli Italia. Aldo Rossin ja Philippe Starckin kaltaisten suunnittelijoiden Alessille ja Kartellille suunnittelemista kalusteista ja kodin esineistä tuli himoittuja trendituotteita. Suorastaan ikonisiksi ovat muodostuneet Michael Gravesin viheltävä pannu, jonka Alessi lanseerasi vuonna 1984, sekä Aldo Rossin Cupola-kahvipannu vuodelta 1988.

Starckin kuuluisa sitruspuristin Juicy Salif otettiin tuotantoon vuonna 1990, mutta senkin suunnitteluideologiassa näkyy 1980-luvun kekseliäs leikkimielisyys. Starck luonnosteli sitruunalla maustetusta mustekala-ateriasta innoituksen saaneen esineen italialaisen rantaravintolan lautasliinaan ja toimitti sen Alberto Alessille. Muotoilijoiden monipuolisuutta kuvastaa, että Starckin skaala ulottui sitruspuristimesta yökerhosisustuksien kautta silmälasinkehyksiin.

Vuosikymmenen hittituotteisiin kuuluu myös Ingo Maurerin suloinen sydämen muotoinen pöytävalaisin One From The Heart vuodelta 1989.

Alli Syvänojan Helsinkiin perustama Funktio oli 1980-luvulla yksi italialaisen muotoilun kärkituojista Suomessa. Kromi kiilsi, musta, valkoinen ja kirkkaat perusvärit hallitsivat palettia. Ja kaupan ovi kävi.

Memphis-ryhmän muotoilu perustui rajojen rikkomiseen.
Philippe Starckin sitruspuristin on jäänyt ikiklassikoksi.
Ingo Maurerin lamppu One from the Heart vuodelta 1989.

Kun öljykriisin ja matalasuhdanteiden sävyttämän 1970-luvun ankeus oli väistynyt nousukauden tieltä, alkoi 1980- luvun hybris kulutusjuhlineen. Se näkyi niin pukeutumisen kuin sisustuksen muodeissa. Power dressing ladonovihartioineen ja tiimalasivyötäröineen oli vaatemuodin sana. Ja jos tuolissa ei voinut istua, sen parempi tuolille – sehän oli designesine, jonka muotokieli pakeni samalla tavalla luontevuutta kuin muotitalojen kasariviritykset liioiteltuine linjoineen.

Suomen Taideteollisuusyhdistys alkoi järjestää Suomi muotoilee -näyttelyitä nostaakseen kotimaisen muotoilun profiilia. Näyttelyistä tuli suuria menestyksiä. Niissä eturivin muotoilijoiden tuotteet olivat esillä rinta rinnan nuorten, vielä nimeään rakentavien suunnittelijoiden töiden kanssa. Huonekalut, lasi, korut, vaatteet, tekstiilit, keramiikka…

Jurytetyt näyttelyt kohensivat niin Suomi-muotoilun tasoa kuin suunnittelijoiden itsetuntoa. Ennen kaikkea tietysti nuorempien. Markku Piri aloitteli sittemmin monipuoliseksi kehittynyttä uraansa, ja Sirkka Könönen valmisti rakastettuja villapaitojaan, jollaisia ovat kantaneet muun kuningatar Silvia, Bill Clinton ja Woody Allen.

1980-luvulla koteihin alkoi ilmaantua uudenlaista statustavaraa, itse kunkin varallisuustason mukaisesti. Oli pyökkiparkettia, palapeilejä, mustia astioita, mikroaaltouuneja, Commodore 64 -kotitietokoneita, vhs-nauhureita, vohvelirautoja, vesisänkyjä.

Syntyi myös käsite jupit. Alun perin se melko säyseästi tarkoitti nuoria koulutettuja kaupunkilaisia (young urban professionals), mutta vääntyi pian kuvaamaan pöyhkeitä ja itseriittoisia rahantuhlaajia. Urbaani kulttuuri oli joka tapauksessa tullut jäädäkseen. City-lehti kului käsissä ja Radio City aloitti toimintansa entisessä alkoholistien yömajassa eli Lepakkoluolassa.

1. Markku Piri esittelee Sakari Viikan kuvassa vuodelta 1984 Finlaysonille suunnittelmiaan uutuuskuoseja. 2. Markku Salo teki uniikin lasiteoksensa Kolossi vuonna 1989. 3. Heikki Orvolan kahviastiasto Festivo ammentaa aikakauden graafisesta estetiikasta. 4. Stefan Lindforsin kansainvälinen ura lähti nousuun tämän Scaragoo-valaisimen ansiosta. Se on alun perin vuodelta 1987.

Suomalaisen funktionalismin perusjättiläisiin kuuluva Yrjö Kukkapurokin repäisi 1980-luvun puolivälissä suunnittelunsa uuteen muottiin. Syntyi hassu Experiment-niminen sarja värikkäitä tuoleja. Esimerkiksi keinutuoli A-509 jäi klassikoksi, joka löytyy mallistosta yhä. Kuinka ollakaan, parin vuoden takaisessa tuotannossaan Kukkapuro palasi ilottelemaan väreillä ja muodoilla – aitoon postmodernismin henkeen.

Myös ikinuoriin suomalaislegendoihin kuuluva Eero Aarnio on Pallosta, Pastillista ja Ponista alkaen osannut kysyä: ”Miksi? Aivan, mutta yhtä lailla, miksi ei?” 1980-luvulla hän suunnitteli ja rakennutti Veikkolaan talon, johon perhe ja studio muuttivat vuonna 1988. Siis kaiken muun suunnittelutyön lisäksi.

Oiva Toikka – lasin irvileuka – rauhoittui 1980-luvulla rakentamaan veistosmaisia kokonaisuuksia lasista, ja kun muut tarttuivat postmodernismiin, Toikka antoi valko-harmaa-asteikon puhua esimerkiksi hienossa suurteoksessa Troijan sota vuonna 1987. Toki linnut ja vuosikuutiot loistivat väreissä, kuten ennenkin. Niiden tuotanto oli alkanut 1970-luvulla.

1980-luvun lasitaiteen uusi nimi oli Markku Salo, joka työskenteli Nuutajärvellä vuodet 1983–1991. Hän perusti kotinsa sinne ja jatkoi siellä työskentelemistä freelance-taiteilijana vakipestin päätyttyä.

Salo on kertonut, että Nuutajärven tehtaan ilmapiiri oli 1980-luvulla intensiivinen, mutta vapaa. Hän teki postmodernistiseen tyyliin irtiottoja käyttölasista, ja hänen kauniit hassuttelunsa otettiin mielenkiinnolla vastaan tehtaalla. Vasta, kun Nuutajärvi ja Iittala yhdistettiin ja kuvaan astuivat tuotepäälliköt, leikkimieli sai väistyä bisnesajattelun alta.

Yksi 1980-luvun ”kasarimaisimmista” suomalaissuunnittelijoista on tainnut olla Stefan Lindfors, josta tuli peräti mediailmiö. Hänen silloisen Taideteollisuusmuseon kahvioon suunnittelemansa metallituolit olivat malliesimerkki ajan Designista suurella D:llä. Ne kolisivat ja kirskuivat siirrettäessä, ja niissä mahtui juuri ja juuri istumaan hoikissa mallimitoissa oleva urbaani neitonen. Muiden oli turha yrittää. Lindfors on yhä tuottelias, laaja-alainen ja rajoja rikkova suunnittelija, tosin nykyään maltillisempi kuin silloin joskus. Hänen klassikkonsa on hyönteistä muistuttava Scaragoo-valaisin 1980-luvun lopulta.

1980-luvulla nuorekas kotimiljöö saattoi näyttää tältä. Aikakauden hitteihin kuuluu Rocky-vuodesohva.
Suomalainen 1980-luvun muotoilu ei toki ollut pelkkää postmodernismia.

Eihän suomalainen muotoilu 1980-luvulla toki ollut pelkkää postmodernismia. Sellaiset vahvat nimet kuin Vuokko ja Antti Nurmesniemi ahkeroivat tutuilla tyyleillään, Vuokko nimeään kantavien vaatteiden parissa ja Antti teollisena muotoilijana, niin tuoleja ja pöytiä, puutarhaistuimia, puhelimia, sisustuksia ja näyttelysuunnittelua, junia, paperikääreitä kuin ovia suunnitellen.

Hannu Kähönen ja Creadesign-yritys kuuluvat myös aikakauden teollisen muotoilun kermaan. Kähönen on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia ja arvostetuimpia suomalaisia nykymuotoilijoita. Hänenkin mottonaan on ollut haastaa vanhat käsitykset, mutta hän tekee sen pikemmin asiallisesti kuin railakkaasti. Yksi Kähösen jokapäiväisen elämän innovaatioista on lasikuidusta ja purjekankaasta valmistettu kevyt, kokoon taiteltava ja pussiin pakattava Trice-tuoli vuodelta 1985. Se on sittemmin kokenut saman valitettavan kohtalon kuin moni muukin edelläkävijä: tullut kopioiduksi miljoonina halpatuotteina, jotka kestävät, minkä kestävät. Aito Trice kestää!

Kaisa Blomstedtin nimi tulee herkästi mieleen, kun puhutaan kasarimuotoilusta, koska hän eli silloin sisustussuunnittelijana uransa huippuaikoja. Silti Blomstedt kritisoi aikoinaan lujasti 1980-luvun tuhlailevaa henkeä. Suomalainen koti -tv-ohjelmassa hän sanoi ajan rahabuumin pilanneen suomalaista makua ja tyyliä: rahalla hankittiin kiireesti kaikkea, sisällöstä välittämättä. Funktionalismin nimeen itse vannonut Blomstedt loi 1980-luvulla maineensa julkisten tilojen sisustajana, eikä koskaan luopunut omasta linjastaan.

Kasari on kuollut, eläköön kasari? Monet ovat tätä mieltä. Todennäköisesti he ovat niitä nuoria sisustajia ja persoonallisia pukeutujia, jotka eivät ole kokeneet 1980-luvun ihanuutta ja kamaluutta. Itse en ainakaan paluuta hingu. Vai pitäisikö sittenkin ajatella niin, että tämän meidän aikamme hulluus, ankaruus ja järkevyyden tavoittelu vaativat vastapainoksi leikkiä ja iloa? Yrjö Kukkapurokin taitaa olla sitä mieltä.

Julkaistu: 13.5.2020
Kommentoi »