Kotivinkki

Kansallispuvuista innostuvat nyt nuoret! Iida, 20, kunnosti puvun omin käsin: "Kirjonta on vienyt mukanaan"

Kansallispuvuista innostuvat nyt nuoret! Iida, 20, kunnosti puvun omin käsin: "Kirjonta on vienyt mukanaan"
Kansallispuku elää nyt uutta nousukautta. Perinnevaate nostattaa somessakin suuria tunteita, mutta on ennen kaikkea huikea käsityötaidon osoitus, jonka tekeminen vaatii omistautumista.

Työ alkoi joulukuussa 2018. Silloin imatralainen Iida Kiri, 20, alkoi kunnostaa käytettynä ostamaansa Peräpohjolan kansallispukua yhdessä äitinsä kanssa.

Villakankaisen hameen he laskostivat uudelleen, liiviä piti lyhentää ja kaventaa ja pellavalangasta tehdyt nyörit uusia. Pellavaisen paidan helmaan he liittivät isoäidin vanhoista lakanoista tehdyt lisäkappaleet. Ne tuovat asuun muhkeutta hameen alla.

Nyt ohuen ohuilla neulepuikoilla odottaa vielä keskeneräinen valkoinen villasekoitesukka. Toinen polven yläpuolelle ulottuva sukka on jo valmiina. Sukan takana kulkee sauma.

– Yksin sukkien eteen olen tehnyt töitä kymmeniä tunteja, terveydenhoitajaksi opiskeleva Kiri kertoo.

– Seuraavaksi pingotan kirjomani silkkisen tykkimyssyn kankaan sanomalehdistä liimatun kopan päälle. Työlästä on, mutta kivaa myös. Opiskelu ja stressi unohtuvat, kun tätä tekee.

Ennen perinnepäähineen tekoa Kiri ei ollut kirjonut piston pistoa. Hän treenasi työtä kirjomalla silkkikankaalle yhden harjoitteluversion kansallispukukurssilla. Ilman neuvoja työ olisi saattanut jäädä tekemättä. Oli hyvä, että vieressä oli kokeneempi näyttämässä, miten työ tehdään oikein.

Lopullisen tykkisilkin kirjominen jännitti, sillä yksikin purettu virhepisto jättää herkkään silkkiin jäljen.

Tekemiseen on tullut himo.

– Joskus neulominen tai kirjonta on vienyt niin mukanaan, etten malttaisi mennä nukkumaan, Kiri sanoo.

Iida Kiri kirjoi tykkimyssyn silkkilangalla ketju- ja varsipistoin. Myös myssyn reunan tyllipitsin hän kirjoi itse. Seuraavaksi kangas pitää sovittaa sanomalehdistä liimatun kopan päälle. Vihreä rusetti viimeistelee perinnepäähineen.

Sama innostus on tarttunut moneen muuhunkin. Viime aikoina kansallispukujen suosio on noussut uudella tavalla, kertoo yrittäjä ja kansallispukuasiantuntija Soja Murto-Hartikainen, 44.

Hän valmistaa työkseen kansallispukuja sekä niiden kankaita.

– Kyllä tässä jonkinlainen nousu on menossa. Sen huomaan jo tilauskirjastanikin. Kalenteri on täynnä pari vuotta eteenpäin, Murto-Hartikainen vahvistaa.

Viimeksi kansallispukujen kulta-aika oli 1980-luvulla, jolloin tanhuharrastus oli pinnalla.

– Edellisen sukupoven touhut tuntuvat nuorista aina vähän tunkkaisilta ja vanhanaikaisilta. Nykyisten pari–kolmekymppisten verkkokalvoille ei ole piirtynyt kuvaa omasta äidistä kansallispuvussa. He tutustuvat pukuihin ilman ennakkoluuloja, Soja Murto-Hartikainen sanoo ja naurahtaa.

Moni kansallispukuaktiivi tuntee Murto-Hartikaisen kasvavan Kansallispuku – Folkdräkt -Facebook-ryhmän perustajana ja ylläpitäjänä.

Myös somessa mielikuva kansallispuvuista pölyyntyneenä harrastuksena saa huutia. Suuri osa lähes kymmentuhatpäisen Facebook-ryhmän jäsenistä on nuoria naisia.

Ryhmässä jäsenet ihastelevat pukuja, toistensa kättentaitoja ja edullisia kirpputorilöytöjä. Myös käsityötekniikoista tai kansallispuvun erilaisista käyttötavoista herää vilkkaita keskusteluja.

Kauniit kuvat ja ajatusten vaihto toisten samanmielisten kanssa innostavat uppoutumaan aina vain syvemmälle kansallispukujen maailmaan.

Soja Murto-Hartikainen sai yllään olevan Sysmän ja Luhangan puvun omiin lakkiaisiinsa. Kovassa käytössä puvun paita on pitänyt uusia. Kaikkiaan Murto-Hartikaisella on neljä pukua. ”Suosikkeihini kuuluu tämän lisäksi Kymenlaakson puku. Se on äidin puku ja tavallaan myös kotiseutupukuni, sillä olen kotoisin Kotkasta.”

Sosiaalinen media on tarjonnut hyvän kasvualustan arvokkaan perinneasun suosiolle, mutta se on vain yksi ilmentymä kansallispuvun uudesta noususta.

Toinen arjessakin näkyvä merkki uudesta suosiosta on alan harrastajien puheissa vilahteleva kirjainyhdistelmä TMP.

– Tuunaa mun perinne tai sekakäyttö, mitä termiä nyt sitten käyttääkin, jyväskyläläinen kansallispukuharrastaja ja yli 200 puvun kokoelman kerännyt Mari Varonen, 44, selittää.

– Kyse on siitä, että kansallispuvun osia käyttää tavallisten vaatteiden kanssa tai hyödyntää kansallispukukankaita jollakin uudella tavalla.

Varonen itse pukee ylleen kansallispuvun osia esimerkiksi töihin. Hän yhdistää kynähameen ja röijyn eli kansallispuvun jakun tai pukee perinteisen raitahameen mustan poolopuseron kanssa.

Keräilijä on mennyt TMP:ssä pidemmällekin. Muutama vuosi sitten Varonen ideoi ja oli toteuttamassa Rohkeasti kansallispuvussa -kalenteria, jonka kuvissa vilahtelivat paitsi raidat myös paljas pinta. Palaute oli hurjaa.

Minua haukuttiin lutkaksi ennen kuin yhtään kalenterikuvaa oli julkaistu. Rajuus yllätti, sillä burleskitaiteilijana olen esiintynyt paljon paljastavammissa asuissa eikä kukaan ole moittinut. Jotkut kokevat kansallispuvun niin pyhäksi, että jo ajatus sen ja vähäpukeisuuden yhdistämisestä on heille liikaa, Varonen kertoo.

Tiukimmat paheksuvat myös kansallispukukankaiden tai niitä jäljittelevien kankaiden uudenlaista käyttöä. Esimerkiksi raitakuosiset bikinit ovat saaneet monet haukkomaan henkeään, toiset kauhistuksesta ja toiset ihastuksesta. Myös koronan innoittamat raidalliset hengityssuojaimet ovat jakaneet mielipiteitä.

Kansallispukujen asiantuntija Soja Murto-Hartikainen ei tuomitse sen paremmin paheksujia kuin irrottelijoitakaan.

– Jokainen saa ajatella kansallispuvun käytöstä mitä haluaa, mutta toivoisin, että kaikki käyttäytyisivät asiallisesti. Se, että on jotain mieltä, ei tarkoita sitä, että saisi mennä tuomitsemaan toisia. Itse ajattelen, että puvut on tehty käyttöön. Puvun roikottaminen kaapissa ei sen arvostusta kohenna, hän tuumaa.

Sekä Murto-Hartikainen että Varonen uskovat, että TMP on tehnyt kansallispukukulttuuria näkyvämmäksi ja tuonut sen pariin uusia ihmisiä.

– Uskon porttiteoriaan. Kun ihmiset näkevät jotain usein, he alkavat pitää siitä. Monien kansallispuvun osien hienouden huomaa helpommin, kun niitä käyttää modernien vaatteiden kanssa, Murto-Hartikainen sanoo.

Koko kansallispuvun pukeminen ylle kerta laakista on monelle myös korkean kynnyksen takana, sillä puku kääntää päät. Missä ikinä kansallispukuun sonnustautuneena kulkeekin, saa osakseen valtavasti huomiota. Kadulla puku päällä asteleva tuntee helposti olevansa kuin huutomerkki.

Varonen tähdentääkin, että kansallispuku on rohkean ihmisen asu.

– Puku on niin upea, ettei sitä voi kantaa anteeksipyydellen, hän sanoo.

Soja Murto-Hartikaisen hyppysissä syntyy Ikaalisten puvun paita. Hän ompelee kansallispuvut aina käsin, vaikka ompelukoneen käyttö onkin sallittua. Murto-Hartikainen on tehnyt kansallispukuja työkseen pian 20 vuotta. Alalle johdatti oman äidin esimerkki. Takana pilkottaa muun muassa Sääksmäen puvusta tuttu kuosi.
Soja Murto-Hartikainen valmistaa myös karjalaisten ortodoksien pukuja, feresejä ja sarafaaneja. Kangaspuille syntyy Sortavalan seudun miehen puvun takki- ja housukangasta. Nopeimpia kansallispukukankaita Murto-Hartikainen kutoo tunnissa metrin, hitaimpia kymmenen senttiä. Mutkikkaimmasta päästä on Etelä-Pohjanmaan naisen puvun hamekangas.

Voimakas symboli – sitä kansallispuku yhä monelle on. Yksille puku on mahtava käsityötaidonnäyte. Toisille se on elävää pukuhistoriaa. Moni yhdistää pukuihin myös vahvasti suomalaisuuden.

Tietokirjailija ja käsityökulttuurin tutkija Marketta Luutonen kuitenkin romuttaa käsityksen puvuista jonkinlaisena aidon suomalaisuuden ilmentymänä.

– Puvuissa näkyvät kansainväliset virtaukset. Jo 1700- ja 1800-luvuilla suomalaiset ovat ammentaneet pukeutumiseensa innoitusta idästä ja lännestä. Materiaalejakin on hankittu milloin mistäkin. Silkki ja puuvilla eivät ole kovin suomalaisia. Tulkinta puvusta on kuitenkin aina suomalainen, hän sanoo.

Kansallispuvun idea syntyi vuonna 1885. Tuolloin Venäjän tsaariperhe vieraili Suomessa, ja 1700-luvun rahvaan juhlapukuja jäljitteleviin asuihin pukeutuneet nuoret neidot luovuttivat heille lahjaksi soutuveneen.

Sittemmin 1700- ja 1800-lukujen suomalaisten kansan juhlapukujen pohjalta on koottu kaikkiaan noin 500 erilaista kansallispukua, ja uusia syntyy yhä. Ruotsissa oikeistolainen Sverige Demokraterna -puolue yritti takavuosina omia paikallisia kansallispukuja. Suomessakin toinen suomalaisuuden symboli, leijonariipus, killuu monen äärioikeiston kannattajan kaulassa. Viime aikoina Suomen leijonaa ovat alkaneet kantaa kaulassaan monet julkisuudesta tutut taiteilijat ja poliitikot. Tarkoituksena on purkaa riipuksen yksipuolista leimaa.

– Meillä kansallispukuinen seurue ei assosioidu äärioikeistolaiseksi porukaksi. Puoluekokouksissa kansallispukuja kyllä näkee, mutta tavallisimmin puvut yhdistetään johonkin ihan muuhun kuin politiikkaan. Puku on arvokas ja iso satsaus, joten sitä ei ole niin helppo omia kuin riipusta, Luutonen kertoo.

Yksin puvun materiaalit maksavat 1 000–3 000 euroa. Korut voivat verottaa kukkaroa vielä 1 500 eurolla.

Soja Murto-Hartikainen toivoo, ettei kansallispuvusta muodostuisi minkään yksittäisen ideologian tai liikkeen tunnusta.

– Paras tapa välttää tällaista kehitystä on, että mahdollisimman monenlaisten aatteiden ja ajatusten kannattajat käyttäisivät pukua, hän sanoo.

Marketta Luutosen mukaan kansalllispuvun voi pukea ylleen kuka tahansa syyllistymättä kulttuuriseen omimiseen.

– On ihan ok hankkia puku seudulta, joka ei liity omiin juuriin mitenkään. Kansallispuku ja suomalainen kulttuuri kyllä kestävät sen. Itse ajattelen, että kansallispuku kuuluu kaikille Suomessa asuville tai itsensä suomalaiseksi mieltäville, hän tähdentää.

Vaikka tuunaa mun perinne -ilmiö on laventanut kansallispuvun käyttötapoja, pitäisivät asiantuntijat kuitenkin joistakin säännöistä kiinni.

– Kun kansallispuvun pukee ylleen kokonaisuutena, pitäisi käyttää kaikkia siihen kuuluvia osia mitään ylimääräistä lisäämättä. Jokainen puku on tarkkaan mietitty kokonaisuus, Soja Murto-Hartikainen tähdentää.

Jokaisen alueen oma kansallispuku on syntynyt tarkan tutkimustyön, lukuisten kokeilujen ja valtavan käsityötuntimäärän tuloksena.

Pukututkimuksesta vastaa Suomen kansallispukukeskus. Uuden puvun kokoaminen lähtee liikkeelle tutkimustyöstä. Asiantuntija tutkii Vantaalla Kansallismuseon kokoelmakeskuksessa tietyltä seudulta löytyneitä aitoja 1700–1800-lukujen kansanpukuja varovasti hanskat kädessä. Hän valitsee esikuvat, joita voi olla useita.

– Esikuvien pohjalta me käsityöläiset etsimme sopivia materiaaleja, ja lopulta ryhdymme värjäämään, kutomaan ja ompelemaan, Soja Murto-Hartikainen kuvailee.

Kansallispukuraati arvioi näin syntyneen puvun ja joko hyväksyy sen tai esittää muutosehdotuksia. Koko prosessi vaatii siis usean ihmisen asiantuntemusta ja työtä. Puvun valmistuminen voi tutkimustöineen kaikkineen viedä pari kolme vuotta tai kauemminkin.

Aiemmin pukujen suunnittelu ei ollut aivan niin tarkkaa puuhaa kuin nykyisin. Monia pukuja on tarkistettu, eli koko tutkimus- ja suunnittelutyö on tehty uudelleen. Esimerkiksi suositusta Hämeen puvusta on olemassa sekä tarkistamaton että tarkistettu versio, jotka ovat molemmat yhtä käyttökelpoisia.

Kun suunnitelmat on hyväksytty ja julkistettu, voi kuka tahansa ryhtyä valmistamaan niiden mukaan omaa pukua itselleen. Urakka voi viedä kuukausia tai jopa vuosia.

– Saan yksinkertaisimmat puvut käsin ommellen valmiiksi kolmessa viikossa. Joihinkin pukuihin voi upottaa loputtomasti työtunteja. Monimutkaisesti kirjotun paidan valmistamiseen voi kulua yli kaksisataa tuntia, Murto-Hartikainen laskee.

Sukellus menneeseen on juuri se, mikä Iida Kiriäkin kansallispuvuissa viehättää. On kiehtova ajatus, että naiset ovat tehneet samanlaisia asuja samanlaisilla tekniikoilla suunnilleen parinsadan vuoden ajan.

Myös pukujen estetiikka ihastuttaa.

– Peräpohjolan puvun valitsin kauniiden sävyjen vuoksi. Mitään sukusiteitä minulla ei tuolle suunnalle ole, Kiri kertoo.

Nuori nainen on tottunut näkemään äitinsäkin kansallispukuun sonnustautuneena. Äiti ja tytär ovat harrastaneet kansantansseja jo vuosia, ja kansallispuku on molemmille tuttu esiintymisasu.

Niissä piireissä puvut pysyvät pinnalla. Uutta on se, että tanssikaverit ovat alkaneet käyttää pukuja myös esiintymislavojen ulkopuolella.

Julkaistu: 3.9.2020
1 kommentti