Huonon maun ilmentymä vai sympaattinen ajannäyttäjä? Käkikelloista tuli 1800-luvulla menestys, josta nykymuotoilijatkin ovat inspiroituneet
Löytyykö kotoasi tai mökiltäsi nostalginen käkikello? Kukkuvat kellot kehitettiin alun perin Saksan metsäseudulla Schwarzwaldissa.
Käkikellot ja muut tasatunnein kumahtelevat seinäkellot kuuluivat 1900-luvun lopun kotien, etenkin mummoloiden, vakiovarusteisiin. Oli suorastaan vaikea kuvitella mökkiä ilman seinäkellon tasaista raksutusta tai käkikellon kukuntaa.
Lapset kokoontuivat jännittämään tasatunnein luukun avautumista, jolloin mekaaninen lintu kurkisti ulos ja kukkui viisareiden osoittaman tuntimäärän. Puolen tunnin kohdallakin kello kävi kukkumassa kerran. Muun ajan kello raksutti kodikkaasti ja heiluri heilahteli meditatiivisesti edestakaisin.
Tärkeä osa kelloa olivat ketjujen päässä roikkuvat kävyn muotoiset punnukset. Niihin lapset eivät olisi saaneet koskea, mutta ne vetivät puoleensa magneetin tavoin.
Kellot tulivat osaksi suomalaisten elämänrytmiä varsin myöhään. Tiettävästi ensimmäinen kello oli Turun linnassa 1550-luvulla. Ensimmäiset kellot olivatkin julkisissa rakennuksissa kuten kirkoissa tai raatihuoneissa. Niiden vetämisestä, rasvaamisesta ja korjaamisesta huolehtivat kellosepät.
Aitojen käkikellojen valmistus jatkuu yhä Schwarzwaldissa.
Keksintöjen myötä kelloista opittiin tekemään 1800-luvun alkupuolella aiempaa pienempiä, jolloin kehitettiin taskukelloja. Harvalla tosin oli varaa ostaa ”taskunaurista”, sillä alkuun kultakuorinen taskukello maksoi yhtä paljon kuin kaupunkitalo.
Taskukellojen lisäksi aateliset ja porvaristo hankkivat kaappi- ja seinäkelloja, joita alettiin myös valmistaa Suomessa.
1800-luvun lopussa teollistumisen ja rautateiden rakentamisen myötä ajan seuraamiselle oli yhä enemmän tarvetta. Junien piti kulkea aikataulussa ja tehdastyöväen saapua töihin tiettyyn aikaan.
Kellonvalmistajat alkoivat kehitellä myös erikoismalleja. Saksan metsäseudulla Schwarzwaldin alueella erikoistuttiin koristeellisiin käkikelloihin. Tarkkaan ei tiedetä, kuka kehitti varhaiset käkikellomallit, mutta ensimmäiset kirjalliset maininnat ovat vuodelta 1630. Laajassa mitassa käkikellotuotanto käynnistyi 1700-luvulla.
Käkikellon mallia uudistettiin 1850-luvulla kilpailulla, jonka voitti rautateille rakennuksia suunnitellut arkkitehti Friedrich Eisenlohr. Hän suunnitteli käkikellosta radanvartijan talon mallisen ja lisäsi siihen romanttisia, kiekuraisia koristeita. Muut kellontekijät saivat inspiraatiota hänen mallistaan.
Käkikello on inspiroinut monia muotoilijoita, jotka ovat kehitelleet pelkistettyjä versioita.
Käkikellot valmistettiin käsityöverstaissa, joita oli melkein joka talossa. Käkikello oli näppärä tuote, sillä puurunko oli helppo valmistaa ja siihen saatiin helposti lisättyä koneisto. Kello soveltui hyvin myös vientiin, sillä se oli kevyt ja sopivan pieni kuljetuksia ajatellen.
Schwarzwaldilaiset käkikellomallit, jotka vilisevät kasveja ja eläimiä kuvaavia koristeita, osuivat 1800-luvun lopulla ajan makuhermoon. Saksan lisäksi kelloja alettiin viedä ulkomaille, etenkin Yhdysvaltoihin, mutta myös Suomeen. Kellot säilyttivät suosionsa pitkälle 1900-luvun puolelle saakka.
Kukkuva käki on pitänyt pintansa modernissakin maailmassa, ja käkikello on inspiroinut monia muotoilijoita, jotka ovat kehitelleet hyvinkin pelkistettyjä käkikelloja. Aitojenkin käkikellojen teko jatkuu yhä Schwarzwaldissa, joten aikaa voi seurata edelleen laskemalla, kuinka monta kertaa käki kukkuu.
Toki vastustajiakin käkikellolla on piisannut. Niitä on pidetty huonon maun ilmentyminä ja suorastaan kitsinä.
