Ajan muutokset näkyvät ensin vaatteissa ja kampauksissa, vasta sitten sisustuksissa
Vähän yllättäen runsaus on suosiossa. Kaj Kalin on huomannut, että kierrätyskeskukset ovat aikamme tavarataloja, ryijyt viedään käsistä, eikä beigekään ole enää ruma sana. Miksi näin on?
Olen katsellut vanhoja valokuvia. Niissä ihmiset on usein kuvattu omissa kodeissaan, yleensä merkkipäivinä. Ajan muutokset näkyvät ensin vaatteissa ja kampauksissa, sitten sisustuksissa. Varsinkin naisten ulkonäkö näyttää muuttuneen koteja nopeammin.
Sisustuksissa rajuimmat muutokset ajoittuvat 1950- ja 60-luvuille. 70-luku herättää uteliaisuutta, 80-luvun kodit voisivat olla kauppoja.
1990-luvun puolivälistä 2010-luvulle kodit olivat ehkä paremmin siivottuja mutta jotenkin vaisuja. Viihtyisyys alkoi vähitellen tarkoittaa digitalisaatiota.
2000-luvun asunnot muuttuivat yhä valkoisemmiksi. Teknologia sulautui rakenteisiin ja viherkasvit olivat ekologinen kannanotto. Kutsuisinko tyyliä vaikkapa Airbnb-lookiksi? Murentuva demokratia ja luokkayhteiskunnan paluu alkoivat näkyä myös jakautumisena ”persoonallisiin” ja ”hulppeisiin” koteihin.
Miltä siis kodit vaikuttavat tällä hetkellä? Olen yrittänyt nähdä muutoksen merkkejä. Siitä olen satavarma, että elämme kiristyvien tunteiden aikaa.
Entäs nyt? Sisustuslehdet ja -sivustot esittelevät yhä mielellään trendejä. Mitä ne ovat? Olisivatko samanmielisten kuppikuntia?
Ajattelen puolueohjelmia. Pilapiirtäjät ovat kautta aikojen esittäneet politiikan tyyppeinä. Politikointi jos mikä on mielikuvien tehtailua.
Nykyhetkeä on vaikea nähdä. Peilin edessä näytän (mielestäni) ulkoilu- ja edustuskelpoiselta. 30 vuoden kuluttua olisin tärähtäneen näköinen. Sadan vuoden kuluttua sopisin museoon.
Miltä siis kodit vaikuttavat tällä hetkellä? Olen yrittänyt nähdä muutoksen merkkejä. Siitä olen satavarma, että elämme kiristyvien tunteiden aikaa.
Kohtuuhintainen asuminen on ylellisyyttä, ja yleinen asumisviihtyvyys on laskussa. Asumistukien saksiminen oli moka. Kaupungin vuokra-asuntojen yksinhuoltajat, jotka eivät saa toimeentulotukea, ovat pulassa.
Ehkä siksi, vähän yllättäen, runsaus on suosiossa. Moni nuori koti näyttää omiin silmiini ristiriitaiselta ja levottomalta. Sohvalta saattaa näkyä jopa kolme eriväristä seinää. Kuulin makuuhuoneesta, jonka katto tapetoitiin. Ilmiö tunnetaan nimellä maksimalismi. Koti ei ole niinkään linna kuin pesäkolo.
Vielä 20 vuotta sitten asuminen vei 25 prosenttia perheen tuloista. Nyt luku on 40.
Vielä viitisen vuotta sitten 70-luvun tavaralla oli porttikielto kirpputoreille. Nyt massiivipuiset ja topatut kalusteet tekevät kauppansa. Beige ei ole enää ruma sana. Kierrätyskeskukset ovat aikamme tavarataloja.
Kivipinnat, kristallikruunut, nahkaverhoilu, kuviotapetit ja kirkkaat muovituolit muodostavat ylenpalttisia kokonaisuuksia. Turkoosin ja ruskean kombo on ihan jees, Arabian kuppi on löytö. Ryijyt ja käsin tehty keramiikka viedään käsistä. Esko Pajamiehen Koivutaru-tuoli päihittää mennen tullen Aallon.
Ne, jotka eivät oikein uskalla irrottautua valkoisen värin valtakaudesta, näyttävät suosivan pastellivärejä. Ilmiön yksi syy lienee japanilainen animaatio- ja sarjakuvaestetiikka. Söpöilystä on tullut kotoilutyyli.
Hyvin tienaavat suosivat aitoja materiaaleja: on marmoria ja samettia. Lasipöytä on kestohitti, kullattu keittiöhana ja huonetuoksu ovat must. Esikuvat ovat hotelleissa ja niiden spa-osastoilla.
Vielä 20 vuotta sitten asuminen vei 25 prosenttia perheen tuloista. Nyt luku on 40. Yhä useampi syrjäytyy asuntomarkkinoilta. Kysymys kuuluu, jaksaako sisustaminen kiinnostaa.
Katselen satavuotiasta valokuvaa. Nuori nainen ja mies istuvat keittiön pöydän ääressä parhaat päällä. Seinällä on pieni järvimaisema, pöydällä kahvipannu, pullapitko ja kahvikupit. Pöytäliina on silitetty, ja sen reuna on pitsiä. Maljakossa on kesäkukkia.
Eikö sekin ole sisustus?
Kirjoittaja on muotoilun asiantuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.
