Avotakka

”Kaupunkirakenne epätasa-arvoistuu – silti #hometoo-liikkeestä ei ole kuullut kukaan”, ihmettelee muotoilun asiantuntija ja kriitikko Kaj Kalin

”Kaupunkirakenne epätasa-arvoistuu – silti #hometoo-liikkeestä ei ole kuullut kukaan”, ihmettelee muotoilun asiantuntija ja kriitikko Kaj Kalin
Epävarmoina aikoina haaveilemme tilasta ja valosta. Moni sanoo tutkivansa mahdollisuuksia asua muualla kuin kaupungissa, kirjoittaa Avotakan kolumnisti Kaj Kalin.
Julkaistu: 17.3.2021
Onneksi on tulossa kevät. Siitä ainakin uskallan olla varma. Muun kanssa onkin vähän niin ja näin.
Sosiaalinen elämäni on kärsinyt kolauksen. Kodissani ei ole ollut kunnon pirskeitä puoleentoista vuoteen. Kahvila- ja ravintolatapaamiset ovat nollassa.
Koululaisilla ei ole helpompaa. Harrastukset pätkivät, ja nettikoulu on kuulemma tosi ”huonoa ohjelmaa”. Uusin ilmiö ovat karkailevat kotieläimet. Nekin haluavat vaihtelua.
Moni asia on muuttumassa. Yhdistävä tekijä on suhde tulevaisuuteen. Ja kotiin.
Mitä uskaltaa toivoa, mihin luottaa? Matkatoimistojen varausnäkymät kertovat elpyvästä uskosta tulevaan. Ensi syksyn ja talven kohteita myydään loppuun.
Moni asia on muuttumassa. Yhdistävä tekijä on suhde tulevaisuuteen. Ja kotiin. Nehän ovat sama asia.
Moni sanoo tutkivansa mahdollisuuksia asua muualla kuin kaupungissa. Minä haikailen pihaa. Olen alkanut katsella korttelipihoja kriittisin silmin. Niitä ei ole suunniteltu vapaa-ajanviettoon. Missä ovat puut, pensaat, penkit ja pöydät? Miksei kerrostalopiha ole pikku puisto? Miksei siellä voisi olla taloyhtiön omia viljelypalstoja?
Tulevaisuuteen luotetaan, sillä on pakko. Mikä muukaan suunta elämässä olisi mahdollinen?
Ystäväni menivät naimisiin ja etsivät kaupunkiasuntoa. Erään uuden, reilun 50 neliön yksiön neliöhinta oli 9 000 euroa. Viikon kuluttua sen oli siepannut sijoittaja. Pilvenpiirtäjästä kodin saisi 12 000 euron neliöhintaan. Ystävieni (sosiaalialan) perusammateilla ei enää saa omistusasuntoa, ainakaan pääkaupunkiseudulla.
Samaan aikaan eletään asuntobisneksen ja railakkaan velanoton nousukautta. Tuore aviopari kertoi anovansa lainaa, jonka määrä sai pääni pyörälle. Miten se on mahdollista näille uuden keskiluokan edustajille, joille väliaikaiset työt alkavat olla jo poikkeus työttömyyden säännöstä? En uskalla ajatella enempää. Good luck!
Silti Suomessa tehdään runsaat 5 000 asunto­kauppaa kuukaudessa. 14 prosenttia suomalaisista kertoo pohtivansa sijoitusasunnon hankintaa. Lainaraha on vielä edullista. Tulevaisuuteen luotetaan, sillä on pakko. Mikä muukaan suunta elämässä olisi mahdollinen?
Siinä selitys konmaritukseen. Monen selkeä ja puhdas tyyli perustuu rahattomuuteen.
Epävarmoina aikoina haaveillaan tilasta ja valosta. Mitä tiheämpi kaupunki ja pienempi asunto, sitä valkoisemmat seinät ja karumpi sisustus. Siinä selitys Marie Kondon taannoiseen minimalismikampanjaan. Monen selkeä ja puhdas tyyli perustuu rahattomuuteen.
Sukupuolten välien tasa-arvo on itsestäänselvyys. Miten on asuinalueiden laita? Kaupunginosat jakautuvat entistä julkeammin ”parempiin” ja ”huonompiin”. Kaupunkirakenne epätasa-arvoistuu. Jako kasvukeskuksiin ja taantuviin alueisiin korostuu. Eikä #hometoo-liikkeestä ole kuullut kukaan. Herätys, asuntopolitiikka!
Isoissa kaupungeissa ihmiset eivät enää sekoitu sosiaalisesti kuten vielä parikymmentä vuotta sitten. Lapsuuteni Punavuori Helsingissä muistutti vilkasta kylää. Ihmiset tunsivat toisensa. Ikkunoista huudeltiin kuulumisia.
Nyt uusien asukkaiden ammatti on rekrytoija, koodari tai meklari. Tunnelma on vakava ja epäluuloinen. Taloyhtiökokouksissa äänessä ovat sijoittajat. Kansaneläkeläiset ovat kadonneet.
Jos maailmaa ei voi muuttaa, voi aloittaa kotikadulta. Kerran päivässä voisi vaikka hymyillä julkisesti.
Elämme suurempaa asumiskulttuurin murrosta kuin vielä ymmärrämme. Matkustelusta ja ulkona syömisestä säästyneellä ”koronapääomalla” parannellaan kotien laatutasoa. Käsityöt, lemmikit, viherkasvit, kirjat, lautapelit ja kotiruoka ovat suosionsa huipulla. Syntyvyyskin näyttää lähteneen kasvuun.
Jos maailmaa ei voi muuttaa, voi aloittaa kotikadulta. Kerran päivässä voisi muistaa vaikka julkisesti hymyillä. Joten eiköhän tämä tästä. Ainakin tulee kevät.
Kirjoittaja on muotoilun asian­tuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.
Kommentoi »