Julialla kesti kymmenen vuotta juurtua Helsinkiin: "Muistan lopun elämääni, miltä tuntuu olla yksin"
Kun Julia Thurén muutti työn perässä Helsinkiin, hän tajusi, että ystävien hankkiminen uudelta paikkakunnalta käy kokopäivätyöstä.
"Opiskelin kolmatta vuotta Turun yliopistossa, kun hain unelmieni työpaikkaa aikakauslehdestä. En uskonut saavani työtä, mutta päätoimittaja soitti ja kertoi palkkaavansa tehtävään minut. Ajattelin, että kannattaa varoa, mitä toivoo.
Minulla ei ollut aikomustakaan lähteä vielä mihinkään kotikaupungistani Turusta. Rakastin elämääni. Asuin Ylioppilastalossa, jossa ystävieni yksiöt sijaitsivat vain hissimatkan päässä kodistani. Kaupunki vilisi kavereita ja tuttuja, sillä olin asunut Turussa 21 vuotta.
Haaveilin saavani oman alan töitä sitten joskus, mutta nyt työtä tarjottiinkin heti. Media-alan vakituiset työpaikat ovat yhtä harvinaisia kuin saimaannorpat, joten ainoa järkevä päätös oli ottaa paikka vastaan ja muuttaa pääkaupunkiin.
Ainoa ongelma oli, etten tuntenut Helsingistä ketään. Olin kauhuissani. Ajattelin, että jään yksin.
Helsingissä kävi nopeasti ilmi, että pelkoni kävivät toteen.
Tammikuun ensimmäisenä sunnuntaina kannoin Jyväskylässä asuvan poikaystäväni ja Turussa asuva parhaan ystäväni kanssa muuttokuorman pieneen yksiööni Kamppiin.
Olin juuri sellainen kuin muuttajat Suomessa yleensä: nuori aikuinen. Vuonna 2016 yli 280 000 ihmistä muutti kunnasta toiseen Suomessa, kertoo Tilastokeskus. 20–29-vuotiaat vaihtavat asuinpaikkaa jopa kolme kertaa niin usein kuin 40–49-vuotiaat. Maaseutumaisista kunnista muutetaan enemmän kaupunkimaisiin. Tietysti, koska työt ovat kaupungeissa.
Kun muuttokaverini sulkivat oven perässään, tunsin oloni valtavan yksinäiseksi. Yksinäisyys olisi perustavanlaatuinen olotilani seuraavat puoli vuotta. Tunne siitä, että asun väärässä paikassa, jatkuisi paljon pidempään.
Olin kuitenkin tehnyt vankan päätöksen: kotiudun Helsinkiin. Teen sen eteen vaikka kuinka paljon töitä, mutta lopulta saavutan uudessa kaupungissa tunteen siitä, että kuulun tänne. Uumoilin, ettei tämä ole mikään pikavisiitti, koska valtaosa media-alan töistä sijaitsee pääkaupungissa.
”Kun työkaverini pyysi minua ensimmäisen kerran hänen ystäviensä kanssa brunssille, olin räjähtää onnesta.”
Turussa minulla oli muutamia opiskelukavereita, jotka olivat kotoisin muualta. He lähtivät viikonlopuiksi kotipaikkakunnilleen ja valittivat vuosienkin päästä, etteivät koskaan tunteneet oloaan kotoisaksi Turussa.
Ajattelin, ettei uuteen paikkaan juurru ainakaan helpommin, jos on koko ajan toinen jalka kotipaikkakunnalla. Niinpä päätin, että vaikka kuinka ikävöisin Turkuun, en kävisi siellä ainakaan muutamaan kuukauteen. Senkin jälkeen vierailisin siellä vain harvoin, muuten en löytäisi paikkaani uudesta kotikaupungista.
Uudelle paikkakunnalle kotiutumiseen vaikuttaa paitsi ihmisen oma halu sopeutua myös se, kuinka vastaanottavaisia yhteisön ilmapiiri ja kulttuuri ovat, sanoo Siirtolaisuusinstituutin toimitusjohtaja Tuomas Martikainen.
”Usein vastuu kotoutumisesta siirretään ihmiselle itselleen, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Saako leveää savoa puhuva sanoa, että on turkulainen?”
Kun ihmisiltä kysytään, mihin ryhmään he identifioituvat, moni kertoo kuuluvansa asuinpaikkaansa, joka voi olla pieni kaupunginosa.
”Maahanmuuttajat saattavat kokea, etteivät ole suomalaisia, mutta esimerkiksi Turussa asuva maahanmuuttaja voi sanoa olevansa vakkelainen eli varissuolainen. Kukaan ei voi kiistää toisen asuinpaikkaa.”
Aloin kammota viikonloppuja Helsingissä. Minua pelotti ajatus kahdesta yksinäisestä vuorokaudesta, joten yritin epätoivoisesti järjestää itselleni jotain tekemistä. Huoahdin helpotuksesta, kun poikaystäväni tuli käymään tai minä pääsin viikonlopuksi Jyväskylään.
Minulla oli kivoja työkavereita. Iltaisin kävin kuntosalilla ja Elokuva-arkistossa katsomassa vanhoja leffoja.
Tajusin pian, että molemmat olivat vääriä harrastuksia, mikäli haluaisin tutustua ihmisiin. Salin pukuhuoneessa ei tule kysyttyä urheilurintaliivejä päälleen kiemurtelevalta mukavan oloiselta naiselta, mentäisiinkö vaikka kahville.
Ylipäänsä haasteena oli se, että ihmisillä oli valmiit kaveripiirit. Tajusin, että ystävystyminen kävi kokopäivätyöstä.
”Kaikkiin yhteisöihin ei yksinkertaisesti pääse sisälle. Siitä ei pidä lannistua vaan etsiä sinnikkäästi muita ryhmiä. ”
Ymmärsin, miten etuoikeutettu olin ollut Turussa. Olin pitänyt ystäväpiiriäni itsestäänselvyytenä ja ajatellut, että kenen tahansa on mahdollista hankkia hyvä kaveriverkosto.
Kun työkaverini pyysi minua ensimmäisen kerran hänen ystäviensä kanssa brunssille, olin räjähtää onnesta.
Jännitin etukäteen hirveästi, pystynkö olemaan mukava tai ainakin normaali. Siis sellainen, joka kutsutaan brunssille uudestaan. Tämäkin on yksinäisyydessä hankalaa: hermostuneet ihmiset saattavat vaikuttaa vähän omituisilta, vaikka vain rentoutuneena pystyy olemaan oma hauska itsensä. Pahimmillaan yksinäiset ihmiset ovat hieman takertuvia, koska kaipaavat seuraa niin paljon. Mutta kuka haluaa hengailla takertuvan tyypin kanssa?
Ensimmäisen Helsingissä vietetyn kevään aikana elämäni oli tasapainoilua juuri tämän kanssa. Yritin tunkea itseäni kaiken maailman juhliin ja kahvitteluihin ja samalla välttää antamasta liian tyrkkyä vaikutelmaa.
Jos sitten sain kutsun juhliin, tajusin, että nyt ei pitänyt takertua kemujen ainoaan tuttuun eli juhlien emäntään. Oli pakko esitellä itseään muille ja pärjätä, vaikka usein teki mieli vain lähteä kotiin katsomaan Gilmoren tyttöjä.
”En oikeastaan keksi mitään arvokkaampaa jaettavaa kuin ystävät.”
Martikainen sanoo, että kotoutumisessa tärkeintä on tuntea kuuluvansa johonkin sosiaaliseen viiteryhmään. Siinä auttaa se, että menee tilanteisiin avoimin mielin.
”Kysymys on oppimisprosessista. Pitää ymmärtää, millaisia asioita yhteisö arvostaa ja mistä pidetään kiinni.”
Martikainen muistuttaa, että kaikkiin yhteisöihin ei yksinkertaisesti pääse sisälle. Siitä ei pidä lannistua vaan etsiä sinnikkäästi muita ryhmiä.
Huomasin tämän monien epäonnistuneiden yritysten kautta.
Liityin paikallisen partion lippukuntaan ja ryhdyin ohjaamaan seitsemänvuotiaita sudenpentuja. Kävin vuoden verran kololla opettamassa solmuja. Opin itse sen, ettei ole helppo päästä sisään porukkaan, jonka jäsenet ovat tunteneet toisensa 15 vuotta.
Liityin myös Helsingin yliopiston elokuvakerhoon. Pian kävi ilmi, ettei minulla ollut tarpeeksi yhteistä B-luokan kauhuelokuvia fiilistelevien filosofian opiskelijoiden kanssa.
Keväällä sain ensimmäiset oikeat ystävät, kun vanha kesätyötuttuni kutsui minut kirjakerhoonsa. Porukka kokoontui kerran kuussa yleensä kommuunissa, jossa ystäväni asui.
Jännitin kirjakerhoon menemistä etukäteen, mutta se oli täysin turhaa: naiset ottivat minut avosylin vastaan. Tunsin, että nämä tyypit ymmärtävät mustaa, omituista huumoriani.
Luimme Olga Tokarczukia, Joyce Carol Oatesia ja Jack Kerouacia. Keskustelimme paljon ja joimme teetä. Kirjakerhon naisista tuli pian kavereita, joita saatoin tavata muulloinkin. Nyt, kymmenen vuoden jälkeen, he ovat yhä parhaita ystäviäni.
En oikeastaan keksi mitään arvokkaampaa jaettavaa kuin ystävät.
Tulen nelilapsisesta perheestä, ja meidän sisarusten ystäväpiirit sekoittuivat autuaasti toisiinsa. Olin tottunut siihen, että kivat ihmiset tutustutetaan toisiinsa eikä olla mustasukkaisia, vaikka he viettäisivät aikaa ilman minua.
Kesällä poikaystäväni muutti Helsinkiin. Vaikka olimme seurustelleet alle vuoden, päätimme vuokrata yhdessä kaksion. Olisi tuntunut hassulta asua eri osoitteissa, kun hän kerran muutti kaupunkiin minun vuokseni.
Yksinäisyys helpotti valtavasti. Iltaisin kotona oli seuraa ja tutustuin poikaystäväni kavereihin. Silti kuvittelin monta vuotta, ettei Helsingistä tule koskaan sydämeni kotikaupunkia. Haaveilin muutosta takaisin Turkuun. Siellä oli paremmat pyörätiet, kivemmat ravintolat ja ihana jokiranta.
Kerran ajauduin paljasjalkalaisen helsinkiläisen kanssa riitaan Lääkelaitoksen pakkosiirrosta Helsingistä Kuopioon. Ystäväni mielestä päätös oli epäinhimillinen. Ihmiset pakotettaisiin muuttamaan kotoaan toiselle paikkakunnalle!
”Muistan lopun elämääni, miltä tuntuu olla yksin. Siksi minulla on tapana pyytää kaupunkiin juuri muuttaneita ihmisiä lounaalle tai illanistujaisiin.”
Minä en ollut siirtämisen kannalla tai sitä vastaan mutta ihmettelin, miksi siitä nostettiin niin kova haloo. Minä ja monet ystävämme jouduimme ”pakkomuuttamaan” töiden perässä Helsinkiin, vaikka omalle kotipaikkakunnalle jääminen olisi ollut mieluisampi vaihtoehto. Miksei kukaan kauhistunut siitä, että tuhannet ihmiset revitään juuriltaan, koska työt ovat keskittyneet pääkaupunkiseudulle?
Nykyään ymmärrän ystävääni paremmin. Olisin kieltämättä kauhuissani, jos joutuisin tässä elämänvaiheessa, perheen perustamisen jälkeen, muuttamaan Helsingistä yhtäkkiä Kuopioon töiden perässä.
Nyt olen hermannilainen. Lakkasin haaveilemasta paluusta Turkuun, kun olin asunut Helsingissä viitisen vuotta. Lopullisesti kiinnityin Helsinkiin, kun muutimme nykyiseen kotiimme Hermannissa.
Taloyhtiössämme lapset ja vanhemmat kokoontuvat leikkimään pihalle iltaisin ja rappukäytävässä vaihdetaan aina pari sanaa. Talo on täynnä ystäviä vähän kuin Ylioppilastalossa aikoinaan.
Ihmiset kutsuvat toisiaan syömään yli jäänyttä syntymäpäiväkakkua ja vaihtelevat saunavuoroja. Matkustimme pari vuotta sitten naapureidemme kanssa kuukaudeksi yhdessä Thaimaahan.
Silti muistan lopun elämääni, miltä tuntuu olla yksin. Siksi minulla on tapana pyytää kaupunkiin juuri muuttaneita ihmisiä lounaalle tai illanistujaisiin, vaikka en oikeastaan tuntisi heitä kunnolla.
Osaan arvostaa ihmisten avoimuutta ja lämpöä, eikä yksikään uusi tuttavuus ole itsestäänselvyys. Tulen aina valtavan iloiseksi siitä, jos törmään kaupungilla ihmiseen, jota voin moikata. Siitä tulee sellainen olo, että minä todella kuulun tänne.
Nykyään näin käy melkein joka kerta, kun lähden ovesta ulos, mitä en olisi kymmenen vuotta sitten ikinä uskonut. "
