Kun muotisuunnittelija Jukka Rintala, 70, ja visualisti Matti Vaskelainen, 65, tapasivat ensi kerran, he päättivät, että viettävät yhdessä loppuelämänsä. Oli 1980-luvun alku, ja Jukka työskenteli nahka- ja turkispukineita valmistavalla Friitalalla ja Matti nuorisomuotia myyvän Mic Macin myymälöiden visualistina.

Pro Finlandia- ja Kultainen vaatepuu -palkittu Jukka Rintala on vaikuttanut jo 50 vuotta suomalaisen muodin ja designin eturivissä. Siitä yli 40 vuotta hänen rinnallaan on elänyt ja työskennellyt puoliso, visualisti Matti Vaskelainen.

Matti muistelee viime vuonna ilmestyneessä Jukka Rintala – Elämänviiva -kirjassa, että hän ehdotti Jukalle jo ensi tapaamisella yhteistä projektia. Niitä on riittänyt, eikä loppua näy. Intohimoisesti työskentelevä pari on vuosien varrella suunnitellut yhdessä muun muassa puvustuksia näytelmiin ja musikaaleihin sekä satoja muotinäytöksiä. Yhteinen bisnes, Studio Jukka Rintala, heillä on ollut vuodesta 1984.

Yhteenhitsautuneiden esteetikkojen välillä kukkii lämminhenkinen huumori, ja kun jompikumpi aloittaa lauseen, toinen yleensä lopettaa sen. Yhteinen sisustusfilosofia näkyy kauniisti vapaa-ajankodin ja ateljeen eli 1997 valmistuneen Sointulan kerroksellisessa estetiikassa.

”Sointula sijaitsee Matin suvun perintötilalla Uudellamaalla. Ostimme kuuden hehtaarin metsäpalstan 80-luvulla Matin veljeltä 40 000 markalla. Rahat tienasimme Helsingin Dianapuistossa pitämästäni näyttelystä.

Alun perin meidän ei ollut tarkoitus rakentaa maapalstalle, umpimetsään. Mieli kuitenkin muuttui. 1990-luvun lopulla piirsin edesmenneen isäni Porissa sijainneen puusepänverstaan pohjalta meille uniikin terassitalon Kannustalon elementeistä. Pesämunan talonrakennukseen saimme Kodin ykkönen -ketjulle tekemästämme Tunne-kokoelmasta.

Meillä on pieni kaupunkiasunto Helsingin kantakaupungissa, mutta siellä yövymme vain, jos seuraavana päivänä pitää ehtiä vaikkapa aamujunaan tai aikaiselle lennolle. Viime vuonna yövyimme kaupungissa vain kahdesti, sillä pyrimme ajamaan Sointulaan yöksi aina, kun se on mahdollista. Matkalla ehtii vaihtaa kuulumiset, ja perillä meitä odottaa täydellinen rauha.”

”Kauneus on meille molemmille elämän suola, ja siksi suolaammekin on siroteltu kultahippuja. Olen Jukalle puoliso, kodinhoitaja, kokki ja autonkuljettaja – sekä välillä omatunto ja huolehtiva äitihahmo. Kun Jukalle iskee inspiraatio, kaadan mielelläni hänelle lisää roseeta, että kone käy.

Keittiö on minun valtakuntani. Sinne keräilen kristallikannuja ja Versacen astioita ja luon niistä mitä erilaisimpia kattauksia.

Vastaan myös kotimme kukka-asetelmista – kotimme pöydillä on sen ansiosta jatkuvasti tuoreita kukkia – ja puutarhasta. Kuluneena kesänä puutarhan täyttivät kaivinkoneet, sillä se laitetaan jälleen uuteen uskoon. On tarkoitus myös laajentaa laatoitusta, että saisimme esimerkiksi Miina Äkkijyrkän kunnostetut peltilehmät seisomaan laatoitukselle.

Sadat pionit ja alppiruusut ovat kukkineet läpi kesän, ja loppukesästä päästään ihailemaan kuninkaallisia keisarinliljoja. Runsaat perennat ihastuttavat myös. Pihassa on hyvä pohja kaikelle tekemiselle. Onneksi teimme kohtalaisen laajan sorapihan, jota ei tarvitse kitkeä koko ajan. Puutarhassa riittää ihan tarpeeksi perattavaa.”

”Päätin jo 12-vuotiaana, että minusta tulee muotisuunnittelija. Tekemistä ja kysyntää urallani onkin riittänyt ilman taukoja. En aio lopettaa luomista niin kauan kuin terveyttä riittää. Liikkuva elämäntapa vaatii tarkkaa ajankäytön suunnittelua.

Pidän huolta, että minulla jää aikaa myös luovuudelle ja yksinololle. Ideani kypsyvät Sointulassa luonnon keskellä. Esimerkiksi metsäpolulla sain innoituksen Tillanderille suunnittelemiini koruihin. Voin saada inspiraation mistä vain, vaikka niityllä jolkottavasta metsäpeurasta.

Edelleen työni syntyvät 1970-luvulla piirtämäni työpöydän ääressä. Se seisoo entisöitynä ateljeessani, jonka ikkunoista aukeaa kaunis metsämaisema. Kartellin tuoli on juuri oikean korkuinen, vaikka työskentelenkin mieluummin seisaaltaan.”

”Ostimme terassin antiikkilyhdyn sinä päivänä, kun Marimekon voimanainen, ystävämme Kirsti Paakkanen kuoli.

Lyhdyssä näkyy Kirstin henki, sillä hän rakasti antiikkia, vaikka olikin sisustusmaultaan melko moderni. Kävimme useasti hänen luonaan Suomessa ja Nizzassa, ja Kirsti oli tärkeä henkilö Jukan uralla ja ystävänä.

Kirstin poismenoa seuraavana kesänä menetimme rakkaan Piano-kissamme 13-vuotiaana. Se eli pitkän, onnellisen elämän Sointulassa. Olimme keikalla Oulussa ja Piano kissahotellissa, kun hoitaja soitti kertoakseen, ettei Piano syö eikä juo. Lääkärissä selvisi, että sen tulehdusarvot olivat yli 1 000. Piano oli näytellyt hyvin, sillä sisuskalut olivat mäsänä.

Pianon pentu Jojo ja venäjänbolonka Didi ovat nyt silmäteriämme. Didi oli alun perin Matin koira, mutta olen vuosien varrella kiintynyt pieneen karvakorvaan. Iltaisin se tulee luokseni hakemaan rapsutuksia ja on varsinainen prinsessa.

Kaiken vanhan tavaran ei tarvitse olla designia; meille kelpaavat myös hienot vintage-esineet. Kun huusin Rörstrandin 1800-luvun majolikauurnan, Matti älähti ensin, että älä nyt tuollaista osta! Onneksi ostin, koska niin vain me molemmat olemme kiintyneet siihenkin.”

”Olemme sisustamisessa yleensä samoilla linjoilla. Koristeellisuus ja kerroksellisuus ovat keskiössä, ja yhdistämme rohkeasti modernia vanhaan. Siitä tulee luonnetta ja syvyyttä.

Olohuoneen taidelasikokoelma on ylpeytemme. Timo Sarpanevan malja on Jukan Armas-isän jäämistöstä. Oiva Toikan lasihedelmät lepäävät Pariisista ostetussa art deco -maljassa. Rinta rinnan kaapin päällä seisovat Markku Salon Samurai, Johanna Häiväojan pienoisveistokset, tiibetiläiset rukousmyllyt sekä Nanny Stillin ja Tamara Aladinin lasiteokset. Brita Flanderin uniikkimaljakko on Kirsti Paakkasen Jukalle antama läksiäislahja, kun hän jätti Marimekon.”