Lumpeenkukista lohikäärmeisiin – nykysilmääkin hivelevät jugenduunit ovat täynnä mielikuvitusta kutkuttavia yksityiskohtia
Jyhkeitä, värikkäitä ja taidokkaita. 1900-luvun alun jugendajan kaakeliuunit ovat muuttuneet purkua odottavista möhkäleistä oikeiksi kansallisaarteiksi.
Aivan 1800-luvun loppupuolella Suomi koki nousukauden ja kaupungit kasvoivat nopeasti. Vanhojen, matalien puukaupunkien keskelle kohosi korkeasuhdanteen siivittämänä kerrostaloja. Esimerkiksi Helsingissä kerrostalojen määrä kaksinkertaistui lyhyessä ajassa. Lämmitys näissä kivitaloissa hoidettiin puulla, ja siksi taloihin muurattiin kymmenittäin kaakeliuuneja. Tasaista ja miellyttävää lämpöä tuottaville kaakeliuuneille oli siis suurta kysyntää.
Ajankohta oli myös poliittisesti tulenarkaa aikaa, jolloin venäläistämistoimet uhkasivat Suomen suuriruhtinaskunnan itsenäistä asemaa. Sortokausi herätti suomalaisten kansallistunteen, ja kulttuuriväki korosti niin taiteessa, arkkitehtuurissa kuin taideteollisuudessa suomalaisena pidettyjä erityispiirteitä.
Kaakeliuunit olivat osa ajan kansallisromanttista arkkitehtuuria. Siinä ihanteena oli kokonaistaideteos, jonka mukaan arkkitehdit suunnittelivat niin rakennuksen ulkomuodon kuin yksityiskohdat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Kaakeliuunitehtaiden mallistoissa olevien uunien suunnittelijoina olivatkin usein juuri arkkitehdit. Malleja piirrettiin monissa tapauksissa tiettyyn rakennuskohteeseen, mutta ne jäivät tämän jälkeen tehtaiden tuotantoon.
Alkuun kaakeliuunit olivat käytössä ainoastaan kartanoissa, pappiloissa ja varakkaissa porvariskodeissa.
Kaakeliuunit olivat yleistyneet Suomessa 1700-luvulta lähtien. Ne soveltuivat hyvin pohjoisiin oloihin. Ne olivat tehokkaita lämmönlähteitä, sillä niiden rakenne säästi polttopuuta ja takasi tasaisen lämmön pitkäksi aikaa. Alkuun kaakeliuunit olivat käytössä ainoastaan kartanoissa, pappiloissa ja varakkaissa porvariskodeissa. Teollisesti kaakeliuuneja alettiin valmistaa 1840-luvulla, jolloin niiden saatavuus parani.
1800-luvun puolella kaakeliuunit olivat yltiökoristeellisia kertaustyylien henkeen. Kun tyyli-ihanteet muuttuivat jugendin vaikutuksesta aiempaa yksinkertaisempaan suuntaan, alettiin kertaustyylien kaakeliuunimalleja pitää mauttomina uunirumiluksina ja tilalle vaadittiin selkeämpiä malleja.
Yleisiä koristeaiheita olivat lumpeet, kävyt, puut, saniaiset ja karhut. Näihin hahmoihin yhdistyi art nouveaulle tyypillistä lennokasta viivaa.
Suomen ensimmäiset jugendkaakeliuunit toi markkinoille vuonna 1897 helsinkiläinen Ruoholahden kaakelitehdas, kun se otti tuotantoon taiteilija Acke Anderssonin kolme jugenduunia. Niitä merkittävimmiksi esikuviksi nousivat Suomen maailmannäyttelypaviljongissa Pariisissa vuonna 1900 esitellyt kolme kaakeliuunia, joista yksi oli Axel Gallénin Iris-tehtaalle piirtämä malli sekä kaksi Arabian mallistosta.
Uusien tuulien puhaltaessa kaakeliuunit suoraviivaistuivat ja niiden muodot muuttuivat yhä jyhkeämmiksi ja mittasuhteiltaan laatikkomaisemmiksi.
Vaikka uunien yleisilme oli riisuttu, tehtiin etenkin kodin edustustiloihin, kuten saleihin, herrainhuoneisiin ja ruokasaleihin, kaakeliuuneja, joita oli koristeltu tyylitellyin suomalaiskansallisin kasvi- ja eläinaihein. Yleisiä olivat lumpeet, kävyt, puut, saniaiset ja karhut. Näihin hahmoihin yhdistyi art nouveaulle tyypillistä lennokasta viivaa.
Koristeltujen uunien lisäksi myynnissä oli yksinkertaisia malleja, mutta ne sijoitettiin yleensä rakennusten toisarvoisiin tiloihin, joina pidettiin lastenhuoneita, palvelijanhuoneita ja keittiötiloja.
Uutta jugenduuneissa olivat keramiikkalaattojen voimakkaat värisävyt sekä rustiikit lasitepinnat. Aiemmin suositun tasaisen valkoisen sijaan valmistettiin voimakkaan vihreitä, koboltinsinisiä ja ruskeita uuneja, joiden keramiikkaosien lasitepinnoissa näkyi epätasaisuutta, läikikkyyttä ja valumia. Nämä olivat suosittuja efektejä myös taidekeramiikassa.
Keramiikkapintojen lisäksi kiinnitettiin huomiota kaakeliuunien suuluukkuihin ja metalliosiin, jotka suunniteltiin uunien kanssa samaan jugendhenkeen. Luukuista tuli jopa tärkeä, korumainen yksityiskohta kaakeliuuniin.
Hienoimmissa uuninluukuissa saattoi olla kuparipakotettuja reliefejä ja niiteillä viimeisteltyjä messinki- ja kupariyksityiskohtia. Halvemmissa malleissa käytettiin valurautaluukkuja, joita valmisti teollisesti muun muassa Högforsin valimo.
Jugendtyyliset uunit löivät läpi suuressa mittakaavassa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Yhden tehtaan mallistossa saattoi olla 1910-luvulle tultaessa kymmenittäin jugendkaakeliuuneja vanhempien mallien rinnalla. Esimerkiksi Arabia, jolla oli astiatuotannon ohessa oma kaakeliuunien tuotantolinja, saattoi vuonna 1909 kehuskella lähes viidelläkymmenellä jugenduunimallillaan.
Uusien mallien suunnittelusta vastasivat ajan johtavat arkkitehdit ja tunnetut taiteilijat. Esimerkiksi vuonna 1897 perustetun porvoolaisen Iris-tehtaan kaakeliuuneja suunnittelivat ruotsalainen taiteilija ja taideteollisuusmies Louis Sparre ja Belgiasta Suomeen muuttanut taidemaalari ja keraamikko A. W. Finch sekä taidemaalari Axel Gallén. Iris-tehdas oli aikansa taideteollisuuden tärkeä suunnannäyttäjä, mutta se ajautui konkurssiin vain viiden toimintavuoden jälkeen.
Muita merkittäviä kaakeliuunien valmistajia olivat Helsingissä Ruoholahden kaakelitehdas, luovutetun Karjalan puolella toiminut Rakkolanjoen kaakelitehdas sekä helsinkiläinen Oy Wilh. Andstén, jonka suunnittelijajoukkoon kuului laaja otos arkkitehtien kärkinimiä: Gustaf Estlander, Gustaf Strengell ja arkkitehtikolmikko Gesellius-Lindgren-Saarinen, joka piirsi tehtaan mallistoon peräti 15 kakluunia.
Vahvemmin markkinoilla pärjäsi vuonna 1874 perustettu Turun kaakelitehdas, josta kasvoi Pohjoismaiden suurin kaakeliuunien valmistaja. Se teki tiivistä yhteistyötä paikallisten arkkitehtien kanssa. 1910-luvulla tehtaaseen liitettiin aiemmin itsenäisesti toimineet Tikkurilan ja Tampereen tehtaat sekä Oy Wilh. Andstén.
Uunit ovat haluttuja sisustuksen helmiä ja asuntojen myyntivaltteja, jotka kertovat aikansa tyyli-ihanteista sekä asumisen ja arkkitehtuurin kerrostumista.
Ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut syvä lamakausi pysähdytti lähes kaiken rakennustoiminnan Suomessa 1910-luvun lopulta pitkälle 1920-luvun puolelle. Samaan aikaan keskuslämmitys ja muut tekniset innovaatiot syrjäyttivät puun tärkeimpänä talojen lämmitysmateriaalina. Kaakeliuunien noin satavuotinen valtakausi päättyi ja niiden kysyntä hiipui.
Moni kaakeliuunivalmistaja joutui lopettamaan maailmansotien välisellä ajalla, mutta kaakeliuunien tuotanto jatkui aina vuoteen 1943, jolloin maan viimeinen kaakeliuunitehdas, Turun kaakelitehdas, lopetti toimintansa.
Kun kaakeliuuneja ei enää tarvittu asuntojen lämmittämiseen, niitä pidettiin usein tarpeettomina tilasyöppöinä. Moni uuni hävitettiin jo keskuslämmityksen yleistyessä 1930-luvulla. Esimerkiksi valtioneuvoston juhlahuoneistona toimivan Smolnan useimmat uunit hävitettiin, kun talossa tehtiin vuonna 1938 peruskorjaus, mutta varsinainen purkamisvimma alkoi 1970-luvulla. Tuhansia uuneja on kadonnut myös vanhojen rakennusten purkamisen yhteydessä.
Nykyisin vanhat kaakeliuunit ovat erittäin arvostettuja. Ne ovat haluttuja sisustuksen helmiä ja asuntojen myyntivaltteja, jotka kertovat aikansa tyyli-ihanteista sekä asumisen ja arkkitehtuurin kerrostumista. Kunnostettuina uunit ovat myös miellyttävää lämpöä tuottavia tunnelmanluojia.
Moniin vanhoihin rakennuksiin palautetaan takaisin niistä jo purettuja uuneja tuomaan tiloihin autenttista tunnelmaa ja niiden tarjoamaa lämpöä. Myös täysin uuden kaakeliuunin hankkiminen on mahdollista. Mallit vaihtelevat perinteisistä moderneihin.
Lukemista aiheesta:
Heinämies, Kati: Kaakeliuunit Suomessa 1800–1900-lukujen vaihteessa. Suomen antiikkiesineet jugendista modernismiin, Weilin+Göös (2006).
Hämäläinen, Pirjo: Jugend Suomessa, Otava (2010).
Soiri-Snellman: Turun kaakelin kakluunit. Turun kaakelitehtaan uunimallit vuosina 1874–1954, Turun maakuntamuseo (2003).
Supinen, Marja: A.b. Iris: suuri yritys, Kustannusosakeyhtiö Taide (1993).
