”Kun olin pikkutyttö, puhuimme isäni kanssa paljon siitä, mikä elämässä on ponnistelemisen arvoista. Isäni toisteli, että tee se, minkä teet, huolella ja ylpeydellä. Sillä ei ole väliä, miten paljon tekee, miten arvostettua se on tai saako siitä palkkaa, kunhan tekee parhaansa siinä, mitä on tekemässä.

Elämänohjeellani ei ole mitään tekemistä suorittamisen tai ura-ajattelun kanssa. Se menee läpi kaikkien elämänalueiden. Käytännössä se tarkoittaa läsnäoloa ja ihmisten kohtaamista. Että tekee arkisistakin tilanteista mahdollisimman hyviä. Jos ostaa bussilipun, sen voi tehdä iloisesti ja tarttua kuskin hyväntuulisuuteen, vaikka olisi kiire. Samalla saa itselle hyvän mielen.

Jos jalkakäytävällä tulee vastaan pyöräilijä, hänelle ei tarvitse puida heti nyrkkiä. Kun huomaa, että toinen ajaakin ihan rauhallisesti ja molemmat mahdumme tähän, on turha jurputtaa, että eikö aikuinen osaa liikennesääntöjä.

Toki elämänohjeeni on koetuksella, päivittäin. Työni on kirjoittaa musiikkia ja sitten esittää sitä. Haluan tehdä sen huolellisesti, ja joskus uppoudun maailmaani niin syvälle, etten huomaa lähimpiäni. Esimerkiksi kumppanini jää joskus jonnekin ajatusteni taakse. Ja eilenkin herpaannuin juuri sillä hetkellä, kun olisin voinut helpottaa lapseni oloa keskittymällä häntä suuresti askarruttavaan ja pelottavaankin asiaan. Sen sijaan ilmoitin, että nyt on muuta tekemistä. Se kaivertaa, mutta vanhemmuudessa pitää vissiin sietää hutilointia.

Raha-asiat ovat minulle vaikeita. Niissä olen huolimaton. Jos olen ollut vaikkapa ystävälle velkaa, unohdan sen, ja toinen joutuu muistuttamaan. Se on kamalaa, meille molemmille. Ohjeeni kulminoituu lavalla olemiseen. Siellä minun täytyy pystyä antamaan kaikkeni. Sillä ei ole väliä, tuleeko vettä kaatamalla, olenko flunssainen tai paljonko yleisöä on paikalla. Jos väkeä on yhtä paljon kuin olohuoneessa, tilanne on yhtä tärkeä.”