Jonna, 34, jätti uskontonsa: ”Kirkon opetukset rakensivat minulle ankaran sisäisen minän”

Kuin olisin polt­tanut taloni. Siltä minusta tuntui, kun 26-vuotiaana päätin jät­­tää mormonikirkon. Uskonyhteisöstä luopuminen on vaikeaa, kun on koko lapsuuden ajan kasvanut elämään sen oppien ja arvojen mukaan. Minutkin opetettiin epäilemään ihmisiä uskonnon ulkopuolella ja uskomaan siihen, että he eivät ole löytäneet totuutta. Koko identiteettini ja maailmankuvani oli rakentunut uskoni varaan.

Onnekseni minulla oli kuitenkin olemassa hyvä pohja uudelle elämälle. Olen saanut lapsuudessani osakseni hyväksyntää ja rakkautta vanhemmiltani ja sisaruksiltani. Se auttoi minua rakentamaan itseni uudelleen.

Jonna Virkamäki tunnistaa, miten kirkon opetukset vaikuttivat häneen lapsena. ”Vahdin itseäni jatkuvasti ja varmistelin, etten vahingossakaan tekisi syntiä.”

Vartuin Jyväskylän seudulla viisilapsisessa perheessä. Uskoon liittyvät velvoitteet ja arjen pyöriminen mormonikirkon ympärillä oli minulle pitkään normaalia, enhän tiennyt muunlaisesta elämästä mitään.

Sunnuntaisin kävimme kolme tuntia kestävissä jumalanpalveluksissa. Rukoilimme aamulla, illalla sekä ennen ruokailuja. Luimme päivittäin Raamattua ja mormonien pyhiä kirjoituksia.

Sunnuntaisin emme saaneet katsoa televisiota tai kuunnella ”maallista” musiikkia, vain klassista. Kahvi ja tee olivat kiellettyjä, kuten tietenkin päihteet ja tupakka. Lisäksi osallistuin kuuliaisesti kirkon järjestämään uskontoon liittyvään toimintaan.

Mormonismin perusti yhdysvaltalainen Joseph Smith 1800-luvulla. Uskonto perustuu ajatukseen, että ihmiset ovat olleet olemassa henkinä jo ennen maanpäällistä elämää. Käymme läpi koettelemuksia, joissa uskoamme testataan.

Mormonit uskovat, että säännöksiä, lakeja ja Jumalan vaatimuksia noudattamalla on mahdollisuus päästä korkeimpaan asteeseen taivaassa. Tämän pelastussuunnitelman tarkoituksena on tehdä ihmisestä Jumalan kaltainen olento.

Olen aina ollut hyvin kiltti. Taustalla oli mormonismiin kuuluva ajatus: ”Kuuliaisuus on taivaan ensimmäinen käsky”.

Sen ajatuksen seurauksena olin itseäni kohtaan tiukka perfektionisti jo lapsena. Kirkon opetukset rakensivat minulle ankaran sisäisen minän. Halusin olla hyvä ihminen koko ajan.

Vahdin itseäni jatkuvasti ja varmistelin, etten vahingossakaan tekisi syntiä. Jos päästin suustani pienenkin valkoisen valheen, tunsin valtavaa syyllisyyttä. Rukoilin anteeksiantoa ja kerroin muille tekemästäni vääryydestä.

Kaikki seksuaalinen käytös avioliiton ulkopuolella oli tiukasti kielletty, myös itsetyydytys. Yritin pitää itseni kontrollissa, jotta minulle ei tulisi epäpuhtaita ajatuksia. Hyräilin kirkollisia lauluja, jotta ne katoaisivat mielestäni.

Pidin pitkään homoseksuaalisuutta syntinä. Nyt tuntuu todella pahalta tunnustaa, että olin homofobinen.

Jonna Virkamäki asuu Turussa siskonsa kanssa, joka on myös jättänyt mormoni­kirkon. Pesukarhu­tatuoinnin hän otti kirkosta eroamisen jälkeen, sillä uskonto ei sallinut sitä. ”Leipurin­hattu tatuoinnissa on vitsikäs viittaus mormonismiin”, Jonna sanoo.

Mormonikirkon jäsenet hoitavat vapaaehtoisina seurakunnan toimintaa. Minulle se merkitsi sitä, että elämäni pyöri koko ajan kirkon ympärillä.

Lähetystyö ulkomailla kuuluu uskontoon. Olin seurannut lukuisia kertoja muita, jotka palasivat lähetystyöstä kokemustaan ylistäen. Jokin ääni sisälläni sai minut epäilemään heidän puheitaan.

Aloin kyseenalaistaa uskoani ollessani lähetystyössä puolentoista vuoden ajan Kreikassa ja Kyproksella. Säännöt olivat todella tiukat ja kurinalaiset. Herätys tuli aikaisin aamulla, ja päivät piti käyttää jatkuvaan käännyttämiseen ja uskosta saarnaamiseen.

Tunsin voimakasta syyllisyyttä, jos lepäsin hetkenkin. Yhtenä päivänä viikossa oli muutama tunti aikaa siivota lähetystoverin kanssa yhteinen asunto, käydä kaupassa ja kirjoittaa perheelle. Sain soittaa Suomeen kaksi kertaa vuodessa.

Kerran siskoni lähetti minulle kirjeen, jossa hän kertoi kyseenalaistavansa uskoaan. Sain paniikkikohtauksen ja ajattelin, että hän on luopio. Pian ymmärsin, että minusta oli tulossa tekopyhä ja muita tuomitseva ihminen.

Se oli käännekohta. Lähetystyötäni oli silloin jäljellä kaksi kuukautta. Kun palasin Suomeen, muutimme siskoni kanssa yhteen. Myös omat epäilykseni vahvistuivat.

Huomasin kapinoivani kirkon arvoja vastaan lapsena, kun kohtasin rasistisia ajatusmalleja. Tätini oli naimisissa trinidadtobagolaisen miehen kanssa, josta pidin suuresti. Ekaluokkalaisena olin lukenut vanhoja mormoni­tekstejä, joissa tumman ihon sanottiin olevan kirous.

Myös miehen ja naisen välinen eriarvoisuus tuntui väärältä. Naiset eivät saaneet pappeutta eivätkä siten päässeet johtotehtäviin. Pappeus on mormonismissa Jumalan voima. Naisen tärkein tehtävä oli synnyttää lapsia ja pitää perheestä huolta. Mormonismiin liittyvä moniavioisuuden historia tuntui sekin todella väärältä.

Nykyisin mormonikirkko on irtisanoutunut rasismista ja moniavioisuuden harjoittamisesta. Silti johtajisto koostuu pääosin valkoihoisista miehistä. Naisia ei ole papistossa, ja homoseksuaalisuus on yhä suuri synti.

Vaikka uskoni horjui, kävin silloin tällöin yhä sakramenttikokouksissa. Eräänä päivänä kysyin itseltäni, mitä ihmettä teen siellä. En pystynyt sovittamaan kirkon näkemyksiä yhteen arvojeni kanssa. Se oivallus sai minut jättämään mormonikirkon 26-vuotiaana.

Mittani tuli täyteen marraskuussa 2015. Silloin kirkon johtajat ilmoittivat, että jos joku jäsen päättää mennä naimisiin samaa sukupuolta olevan kanssa, niin hänet pitää erottaa kirkosta heti. Jos jatkaisin mormonina, hyväksyisin tämän ajatuksen.

Kirjoitin vanhemmilleni sähköpostin, joissa kerroin jättäväni uskoni. Olin valmistellut heitä asiaan jo aiemmin, mutta tuntui selkeältä ja hyvältä kertoa asia heille tällä tavalla. Isäni vastasi hyväksyvänsä päätökseni ja rakastavansa minua silti. Äitikin tuli tuekseni.

On todella harvinaista, että olen voinut avautua vanhemmilleni uskoon liittyvistä ajatuksistani. Tunnen monta joiden perhesuhteet ovat muuttuneet pysymättömästi. Morminismissa ei harjoiteta ”väistämistä” kuten esimerkiksi Jehovan todistajissa, mutta kirkosta lähteneet nähdään luopioina ja harhaanjohdettuina. Tiedän olevani onnekas.

”En olisi ikinä voinut kuvitella, että sinä lähdet.” Kuulin tämän lauseen lukemattomia kertoja päätökseni jälkeen. Monen silmissä olin uskossani vahva. Osasin tarkkoja lainauksia profeettojen puheista ja levitin uskoa hartaasti eteenpäin. Minut nähtiin hyvin hengellisenä ihmisenä.

Ensimmäisen puolentoista vuoden ajan minulle soiteltiin kirkosta ja pyydettiin palaamaan. Ennen pitkää he ymmärsivät sen olevan turhaa. Enää pitkään aikaan minua ei ole yritetty käännyttää.

Olin elänyt koko ikäni yrittäen kieltää negatiiviset tunteet itseltäni kirkon oppien mukaisesti. Vastoinkäymisiin tuli reagoida mahdollisimman optimistisesti ajatellen niiden olevan vain Jumalan lähettämiä koettelemuksia. Intuitio oli oikeassa vain silloin, jos se noudatti kirkon oppeja. Muu oli paholaisen aikaansaamaa.

Työelämässä täydellisyyden tavoittelu kuitenkin jatkui. Soimasin itseäni inhimillisistä virheistä ja ajattelin olevani huono ihminen. Halusin edelleen olla täydellinen kaikessa, mitä tein.

Minut oli opetettu sanomaan kyllä kaikkeen sekä ennakoimaan muiden tarpeita. Työyhteisössäni ymmärsin tarvitsevani ammattiapua, kun työkaverini ilmaisivat huolensa jaksamisestani. Sain jopa ylityökiellon. Pomoni tajusi minun muuten syyllistyvän siitä, etten jaksa tehdä ylitöitä.

Noin neljä vuotta sitten hyvä mormoniystäväni puoliso teki itsemurhan. Silloin huomasin, etten ollutkaan käsitellyt uskontotraumojani loppuun asti. Olin ahdistunut ja sain paniikkikohtauksia.

Hain apua työterveyshuollon kautta ja pääsin aloittamaan kuntoutuspsykoterapian. Se kesti kolme vuotta ja päättyi syyskuussa.

Traumaterapia oli todella tärkeä keino uskonnostani ylipääsemiseen. Siellä pääsin rakentamaan itselleni terveellisiä ajatus- ja käytösmalleja. Aina kun huomasin vaikean tunteen nousevan, en enää lakaissutkaan sitä maton alle. Totuttelin antamaan itselleni tilaa olla tunteen kanssa. Opin sanomaan ei ja kuuntelemaan kehoani ja mieltäni.

Monille Jonnan lähtö oli suuri yllätys. Vanhemmat pysyivät tyttärensä tukena. ”En ole vihainen tai katkera siitä, että vartuin kirkon oppien mukaan. Vanhempani kasvattivat lapsistaan hyviä ihmisiä suurella rakkaudella.”

Vaikka olen luopunut mormonismista, sen ajatusmaailma on jollakin tavalla aina osa maailmankuvaani. Todellisuuteni rakentui sen pohjalle koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan.

Kirkon jäsenenä olin toistuvasti tekemisissä ihmisjoukkojen kanssa. Nyt nautin omasta rauhastani ja siitä, että saan olla oma introvertti itseni.

Aiemmin en koskaan itkenyt muiden edessä, koska se oli mielestäni merkki heikkoudesta. Ajattelin pitkään, että jos itken, läheiset ympärilläni joutuvat ottamaan negatiiviset tunteeni kantaakseen. Kirkossa olin omaksunut vahvasti ajatuksen muiden tukipilarina olemisesta ja auttamisesta. Ehkä siksi en edelleenkään herkisty helposti.

Olen nyt elänyt kahdeksan vuotta ilman mormonismia. En ole kertaakaan ikävöinyt uskoni perään. Mormonikirkossa ei ole minulle mitään tuttua ja turvallista vaikka menetinkin elämästäni suuren yhteisön.

Huomaan, että en enää vahdi tunnetilojani tai märehdi sitä, millaiset ajatukset ovat oikein tai väärin. Nyt tiedän, että tunteeni eivät määritä sitä, olenko huono vai hyvä ihminen.

Tunnen itseni vapaaksi. Voin kuunnella sisäistä ääntäni, joka oli piilossa suurimman osan elämästäni. Minun ei enää tarvitse pitää itseäni hihnassa tai säikähtää ajatuksiani tai tekojani. En kiellä ihmisyyttä itseltäni. Elämäni on nyt ihanaa ja hauskaa.