Vanhassa hirsitalossa katuvalottoman kylätien varrella aamu alkaa, kun päivä valkenee. Johanna Merisen ja Veikko Parviaisen kotona Vehmaalla Varsinais-­Suomessa herätyskello ei juuri soi.

– Mukauduimme nopeasti luonnolliseen vuorokausirytmiin tänne muutet­tuamme, kun ulkona ei ole keinotekoisia valoja. On lokoisaa, ettei tarvitse herätä herätyskelloon. Se laitetaan varmuuden vuoksi vain, jos pitää herätä tosi aikaisin, Johanna sanoo.

Herätystä ei tarvita siitäkään syystä, että töihin ei tarvitse lähteä joka päivä. Johanna ja Veikko ovat järjestäneet elämänsä ja asumisensa niin, ettei niiden ylläpitämiseen kulu kovin paljoa rahaa.

Kodissa ei ole juoksevaa vettä, eikä viemäriä, eikä siten suihkua tai vesivessaa. Ruoat tehdään puu­hellalla tai kesäisin pienellä kaasukäyttöisellä keitto­levyllä. Talo lämpiää pääosin puulla.

Tiskit tiskataan käsin, ja puuhellalla on aina lämmintä vettä kattilassa. Käytetty vesi valuu pesualtaasta 20 litran kanisteriin, joka tyhjennetään muutaman päivän välein. Osan pesuaineista Johanna valmistaa itse ruokasoodasta, sitruunasta ja etikasta, jotta veden voi hyödyntää puutarhan kasteluun.

Peseytymistä varten pihalla on puusauna. Sen Veikko lämmittää joka toinen päivä.

Kuulostaa askeettiselta, mutta sellaisena pariskunta ei kotiaan pidä. Päinvastoin.

– Miellän itse askeettisen jollain lailla karummaksi. Meidän kotimme on kotoisa ja lämmin. Olemme hirveän mukavuudenhaluisia, Johanna sanoo.

Johannalle kodin mukavuus syntyy esimerkiksi isoista nojatuoleista, paksuista matoista ja laadukkaista tyynyistä ja peitoista.

Ja siitä, ettei tarvitse käydä huussissa. Siksi kodissa on erotteleva kuivakäymälä sisätiloissa.

– En halua istua kankku jäässä pimeyden keskellä. Pari kertaa kuukaudessa tyhjennettävä kuivakäymälä on vaivaton, Johanna sanoo.

Asuminen ei Johannan ja Veikon mielestä ole ollenkaan niin hankalaa kuin miltä se äkkiseltään voi kuulostaa.

– Ei tämä ole mikään työleiri, jossa pitää koko ajan tehdä jotain raskasta ja vaikeaa. Esimerkiksi klapin työntäminen uuniin menee siinä sivussa, Johanna toteaa.

Veikko kantaa vettä sisään kaivosta useamman päivän tarpeiksi kerrallaan. Puita hän tuo korillisen aina puuliiterin ohi kävellessään. Kahden hengen tiskit on nopeasti tiskattu. Saunomista rakastava Veikko lämmittäisi saunan usein joka tapauksessa.

Oikeastaan elämä tuntuu helpommalta kuin ”entinen elämä” kerros- ja rivitaloasunnoissa pääkaupunkiseudulla.

– Täällä ehtii aika paljon tehdä siinä 50 tunnissa, mikä ennen meni viikossa työhön ja työmatkoihin, Johanna sanoo.

Kymmenen vuotta sitten Johanna ja Veikko elivät klassista cityelämää. He shoppailivat, kävivät leffoissa ja ravintoloissa, matkustelivat ja kävivät risteilyillä.

Johanna työskenteli myynnin ja markkinoinnin parissa, Veikko rakennusmateriaaleja valmistavassa yrityksessä.

Vähitellen Johannasta ja Veikosta alkoi tuntua, ettei arki tarjoa enää mitään uutta. Viihdettä sai elämään vain ostamalla.

Molemmat kaipasivat yksinkertaisempaa elämää, jossa omaan asumiseen voisi vaikuttaa enemmän kuin kaupunkioloissa.

– Meille tärkeintä on olemisen ja elämisen vapaus. Kodissa meille välttämätöntä ovat vain sähköt ja katto pään päällä, Johanna sanoo.

He alkoivat etsiä vanhaa taloa, jota ei ole väärällä tavalla remontoitu tai modernisoitu.

– Emme halunneet taloa, joka pitäisi repiä paljaaksi vanhojen remonttien jäljiltä tai josta kaikki alkuperäinen on tuhottu.

Parin vuoden aikana pari kävi katsomassa kymmeniä kohteita, mutta sopivaa ei löytynyt.

Talvella 2013 nettiin ilmestyi myynti-ilmoitus vuosia hylättynä seisseestä, 150-vuotiaasta hirsi­talosta. Johanna ihastui umpeen kasvaneen ryteikön keskellä tönöttävään harmaantuneeseen taloon jo valokuvia katsellessaan.

– Monen mielestä talo olisi varmasti kaivannut enää puskutraktoria, mutta me näimme kaiken sen potentiaalin: parisataavuotiset paksut hirret, leveät lankkulattiat, sitruunan värisen kaakeliuunin ja ikkunoita jokaiseen ilmansuuntaan, Johanna kertoo.

Edes se ei pelottanut, että talo sijaitsi noin 200 kilometrin päässä Johannan ja Veikon silloisesta kodista, kunnassa, jossa kumpikaan ei ollut koskaan ennen edes käynyt.

Tammikuisena pakkaspäivänä Johanna ja Veikko astelivat katsomaan taloa. Sakeassa lumi­pyryssä oli vaikea nähdä eteensä. Silti Johanna muistaa ajatelleensa jo pihaan astuessaan, että tässä se nyt on: meidän kotimme.

Veikko kävi hirsiseinät läpi huone huoneelta ja kiipesi tarkistamaan ullakon. Parinkymmenen minuutin päästä pariskunta istui autossaan ja päätti jättää tarjouksen.

– Totta kai otimme talon suhteen riskin, mutta se oli harkittu riski. Talo maksoi niin vähän, että saimme ostettua sen säästöillämme. Mitään peruuttamattoman kauheaa ei olisi tapahtunut, jos jokin olisi ollut pielessä, vaikka totta kai se olisi harmittanut, Johanna sanoo.

Ostopäätös syntyi äkkiä, mutta Johanna ja Veikko eivät olleet ummikkoina asialla.

– Olimme käyneet tutustumassa perinnerakentamiskohteisiin ja lukeneet Panu Kailaa. Veikolla on rakennusalan koulutus, Johanna sanoo.

Voi kunpa tulisi perjantai ja pääsisi lähtemään! Johanna ajatteli usein kaupunkiasunnossaan, kun talokaupat oli tehty.

Kauppoja seuraavan vuoden ajan Johanna ja Veikko ajoivat lähes joka viikonloppu kotoaan talolle tekemään remonttia. He tekivät miltei kaiken itse.

– Se oli ihanaa aikaa! Vaikka oli paljon tekemistä, se oli erilaista kuin ennen ja hyvää arjen vastapainoa, Johanna muistelee.

Ennen varsinaisiin kunnostustöihin pääsyä talossa riitti siivottavaa. Seinänrakoja oli esimerkiksi tilkitty suurella määrällä vanhoja kalsareita. Ne poistettiin ja korvattiin pellavariveellä. Sillä tilkittiin myös lattian isoimmat raot.

Edellinen omistaja oli vaihtanut ikkunat, mutta karmien ja seinän välissä oli suuria aukkoja, joista pääsivät sisään niin pakkanen kuin pikkueläimetkin. Johanna ja Veikko korjasivat ja eristivät raot puu­tavaralla ja pellavariveellä.

Seinät eristettiin sisäpuolelta hengittävällä huoko­levyllä ja pinnoitettiin pinkopahvilla.

Pinkopahvituksen ja tapetoinnin tekivät perinnerakentajaopiskelijat.

– Se oli ajankäytöllisesti kätevä ratkaisu, koska emme itse asuneet täällä. Ajattelimme, että tämä on opiskelijoille hyvä kohde saada kokemusta, Johanna toteaa.

Kaiken tekemänsä suhteen Johanna ja Veikko noudattivat periaatetta: vain se korjataan, mikä täytyy korjata. Vanhat lautalattiat hiottiin ja maalattiin ja sisätilojen vanhat seinäpaneloinnit saivat jäädä paikoilleen. Siellä, missä panelointeja ei ollut, rakennettiin samanlaiset vanhan mallin mukaan.

Katto oli edellisen asukkaan vaihtama, ja sai jäädä ennalleen. Julkisivuremontissa kaksi kolmasosaa vanhasta laudoituksesta säästettiin ja vain talon alaosan lahonneet laudat vaihdettiin.

– Sekä mukavuudenhalu että säästösyyt painoivat. Miksi ottaa koko ulkolaudoitus pois, kun suurin osa siitä oli edelleen riittävän hyväkuntoista? Johanna sanoo.

Talosta oli poistettu savupiiput, mutta hormit ja tulisijat olivat paikoillaan. Hormit korjautettiin ammattilaisella, joka rakensi myös uudet piiput. Keittiön puuliesi oli toimintakuntoinen. Salin kaakeliuuni odottaa vielä kunnostusta.

Vesi- ja viemärijohtojen vetämistä taloon Johanna ja Veikko eivät oikeastaan edes harkinneet. Tontin maapohja on kivistä ja kallioista, joten putkien vetäminen olisi vaatinut pihalla suuren myllerryksen. Myös taloon olisi pitänyt tehdä suuria muutoksia kylpyhuonetta varten. Rakennuslupakin olisi tarvittu.

Pihaan tuotiin vankkurisauna ja porautettiin porakaivo.

– Ajattelimme, että kokeillaan nyt ainakin. Ja kun olimme hetken kokeilleet, totesimme, että hyvin voimme elää näinkin, Johanna sanoo.

Sähkömies kävi vetämässä taloon lisää sähköjä. Moderni liesi olisi vaatinut omanlaisensa vedot.

– Mietimme ensin, pitäisikö meillä olla sähköhella vain sen takia, että sellainen kuuluu keittiössä olla, mutta tulimme siihen lopputulokseen, että puuliesi on meille tärkein ja riittävä, Johanna sanoo.

Heti, kun tupa ja makuuhuone olivat asuttavassa kunnossa, pariskunta ajoi muuttokuormansa pihaan. Työtä riitti kuitenkin edelleen. Salin remontti oli alkutekijöissään, samoin pihan kunnostus.

Yrittäjäksi siirtynyt Johanna pystyi jatkamaan töitään muuton jälkeen entiseen tapaan etänä. Veikko sen sijaan joutui irtisanoutumaan vanhasta työpaikastaan ja jäi aluksi kotiin tekemään remontin valmiiksi. Se tuli halvemmaksi kuin ulkopuolisen tekijän palkkaaminen.

Sittemmin Veikko on kouluttautunut metalliartesaaniksi ja saanut työpaikan lähistöltä.

Elämää vedettömässä ja viemärittömässä kodissa on takana nyt lähes kymmenen vuotta, ja arjessa on juuri sellaista yksinkertaisuutta ja olemisen vapautta, jota pari toivoikin. Todellisuus on ollut jopa haavekuvia parempi.

Nykyään kotiin liittyvät puuhat ovat Johannalle ja Veikolle parasta viihdettä. He hääräilevät puutarhassa, kokkailevat ja tekevät pieniä puhdetöitä.

– Entinen, kulutukseen ja jatkuvaan suorittamiseen keskittyvä elämämme kaupungissa tuntuu kaukaiselta. En koe, että olisimme joutuneet luopumaan mistään merkityksellisestä. Meillä on paljon lempeämpi elämä tällä tavalla, Johanna sanoo.

Vanheneminen vedettömässä ja viemärittömässä talossa ei Johannaa pelota.

– Kodista hissittömän kerrostalon kolmannessa kerroksessakin joutuisimme ehkä joskus muuttamaan pois. Jos emme enää pärjää täällä, toivon, että joku muu muuttaa tänne ja kokee elämänsä reissun tässä talossa.

Johannan ja Veikon elämästä lisää Instagramissa @jovelan_johanna-tilillä sekä Johannan ja valokuvaaja Annabelle Antaksen kirjassa Vanhassa talossa – Kohti omavaraisempaa elämää.