Loppiaisena huomaan, miten olen halunnut jouluni näyttävän samalta kuin lapsuudenkodissani
Miten on mahdollista, että taas on mennyt yksi vuosi? Juuri äskenhän pakkasin samat huopatontut ja olkipukit pahvilaatikkoihinsa odottamaan tätä joulua, Johanna Vuoksenmaa kirjoittaa kolumnissaan.
Loppiainen – tai milloin nyt kukin joulunsa pois korjaa – on päivä, jolloin korvissa alkaa soida Vesa-Matti Loirin äänellä: ”Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta…” Miten on mahdollista, että taas on mennyt yksi vuosi? Juuri äskenhän pakkasin samat huopatontut ja olkipukit pahvilaatikkoihinsa odottamaan tätä joulua.
Joulukoristelaatikot ovat historiamuistioita. Niissä on sekaisin aikakerroksia lapsuuden jouluista ja omien lasten lapsuudesta. Ihmisiä, paikkoja, elämänvaiheita, parisuhteita, tunteita ja tilanteita, jotka samaan laatikkoon suljettaessa tuntuvat laulavan yhteistä säveltä: minun joulujeni tunnelmaa.
”Päätin, että aikuisena kuusestani ei koristeiden alta havunvihreää vilku, mutta kuinka kävi? Salakavalasti lapsuuskodin estetiikka oli juurtunut sieluuni.”
Lapsuudenkodissani joulukuusen koristelutyyliä määrittivät käsitteet aito, luonnollinen ja pelkistetty. Oli olkitähtiä, puusta sorvattuja sydämiä ja aidot kynttilät. Kuusen tuli olla mieluiten latvakuusi, jossa on paljon käpyjä. Väriskaala oli rajattu: punainen, harmaa, havunvihreä ja valkoinen. Ripaus kultaa ripustusnaruissa tai latvatähdessä oli sentään sallittu.
Me lapset saimme toki koristella kuusen, mutta koska koristevalikoima oli tyyppiä ”luomu”, lopputulos oli aina enemmän ja vähemmän hillitty.
Kavereitteni kodeissa näin villisti koristeltuja kuusia ja kadehdin niiden riemunkirjavaa tyyliä: kiiltävien kulta- ja hopeanyörien kerroksia, ripusteiden tiheyttä ja sähkökynttilöiden ympärivuorokautista loistoa. Elävät kynttiläthän sytytettiin aina vain hetkeksi, koska niitä oli pakko vahtia tulipalon varalta.
Päätin, että aikuisena minun kuusestani ei koristeiden alta havunvihreää vilku, mutta kuinka kävi? Salakavalasti lapsuuskodin estetiikka oli juurtunut sieluuni, ja siinä vaiheessa, kun olisi ollut mahdollista kuorruttaa kuusi kiillolla ja vilkkuvaloilla, sellainen ei enää miellyttänyt silmääni. Sähkökynttilät hyväksyin – jos niiden värilämpötila jäljitteli oikeaa kynttilänvaloa.
Perhettä perustaessa traditiot törmäsivät. Poikieni isän mukana talouteemme saapui hopeisia ja kultaisia ja sinisävyisiä nauhoja ja eri värisiä joulupalloja, mutta kun lapseni sitten alkoivat koristella kuusta ja asettelivat oksille röykkiöittäin ja sattumanvaraisesti muovitonttuja, puuhevosia, kultaa, hopeaa, sinistä ja vilkkuvaloja, huomasin hämmästyksekseni vaalivani lapsuuskotini jouluestetiikkaa.
”Kannattaisi varmaan valita joku teema ja rakentaa kokonaisuus tiettyjen värien ja muotojen ympärille”, putkahti suustani. Poikieni mielissä on tuolloin takuulla sinkoillut tulikivenkatkuisia kapina-ajatuksia. Nähtäväksi jää, käykö heille samoin kuin minulle sitten, kun on ensimmäisten omien kuusten aika.
”Näiden jonkun toisen silmään tyylittömien kapineiden avulla ihmiset rakentavat joulutarinaansa. ”
Lukioiässä toimin kerran tilauspukkina ja sain huomata, että joulunviettotapoja oli yhtä paljon kuin joulun viettäjiäkin.
Oli vakava ja vaitelias pikkuperhe loisteputkivalon valaisemassa huoneessa. Oli television katsomiseen keskittynyt perhe. Oli lasten viuluesityksillä pukille pätevä perhe, jäykkiä juhla-asuja, runsaita ja niukkoja pöytiä, mutta jokaista kotia oli kuitenkin koristeltu, runsaasti tai hillitysti, muovisin tai puisin esinein, mutta joku tonttu, enkeli tai kynttilä löytyi joka kodista kohottamasta tunnelmaa ja merkitsemästä talven juhlaa juuri sen perheen tyylillä.
Vaikka tuosta joulusta on jo 40 vuotta, uskon, että tänäkin loppiaisena joku saattaa koristeita pakatessaan sormeilla jotain tuolloin näkemääni esinettä, koska näiden jonkun toisen silmään tyylittömien kapineiden avulla ihmiset rakentavat joulutarinaansa.
Räikeä, paristokäyttöinen, vilkkuvaloinen pöytäpukkikin saattaa kantaa muovisessa selkäpussissaan ilon, rakkauden ja yhdessäolon muistoa. Älköön kukaan sitä vääränlaiseksi väittäkö.
