Kun äiti oli kuollut, selvisin hänen kotinsa tyhjentämisestä ystäväni viisaan neuvon avulla
Äidin kuoleman jälkeen kirjailija ja käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaa noudatti ystävänsä ohjetta. ”Purin, lajittelin ja pakkasin, mutta raskasta ja surullista se silti oli. Esineistä talteen otettu rakkaus lämmitti sydäntä, mutta myös itketti ja teki hajamieliseksi”, hän kirjoittaa.
Keväisenä sunnuntaina kiikutan neljää erisisältöistä jätepussukkaa kohti senioritalon roskasäiliöitä. Jostain syystä oikeassa kädessäni on myös vuokrapakettiauton avain. Kun raotan sekajätemolokin kantta ja irrotan otteeni sinne kuuluvasta pussukasta, tarttuu roskapussin nyöri auton avaimeen ja nappaa sen mukaansa jättisäiliön syvyyksiin.
Alkaa itkettää. Tästä ei tule mitään.
Ihmiselämän stressaavimpina asioina pidetään eroa, kuolemaa ja muuttoa. Kun tyhjentää edesmenneen läheisensä asuntoa, siinä yhdistyvät nämä kaikki, koska kuolema on lopullinen ero rakkaasta. Itselleni tällainen kolminkertaisesti paineistettu hetki osui tälle keväälle.
Äiti asui senioritalon kaksiossaan miltei kuolemaansa saakka. Vain viimeisen viikon vietimme saattohoitokodissa. Siitä syystä asunnossa oli yhä elävän ihmisen tiistai, kun palasin sinne saattomatkan jälkeen.
Äiti eli yhä esineissään, huonekaluissaan, vaatteissaan, kukissaan, valokuvissaan, astioissaan ja kirjoissaan eli kaikissa niissä rakennuspalikoissa, joista hän oli pesänsä rakentanut.
Koti näytti samalta kuin aina. Äiti eli yhä esineissään, huonekaluissaan, vaatteissaan, kukissaan, valokuvissaan, astioissaan ja kirjoissaan eli kaikissa niissä rakennuspalikoissa, joista hän oli pesänsä rakentanut.
Tavaraa oli paljon. Äiti oli paitsi sukupolvelleen tyypillisesti säästäväinen, myös luova ja kauneutta rakastava ihminen. Suuri parveke oli täynnä havu-, paju-, kukka- ja valoasetelmia. Keramiikkakuikat uiskentelivat lasitiilistä ja peileistä rakennetulla järvellään kauniina installaationa. Asunto oli täynnä äidin silmin nähtyjä ja sommiteltuja esineitä ja asioita, jotka olivat paljon enemmän kuin osastensa summa, siksi niiden purkaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta.
Koska omakin kotini enemmän pursuilee kuin kaipaa lisäsisustusta, ei ollut mitään mahdollisuutta siirtää sinne kaikkia äidin esineitä tai kätten töitä. Veljelläni oli sama tilanne. Sain ystävältäni viisaan ohjeen: ”Katso äitisi jälkiä ajatuksella, ota niistä rakkaus talteen ja vie sitten esineet kierrätykseen tai minne vietkin.”
Tuota ohjetta noudattaen purin, lajittelin ja pakkasin, mutta raskasta ja surullista se silti oli. Esineistä talteen otettu rakkaus lämmitti sydäntä, mutta myös itketti ja teki hajamieliseksi – jopa niin hajamieliseksi, että vuokra-auton avaimet unohtuivat samaan käteen roskapussin kanssa.
Äidin tavarat ovat nyt tahoillaan, mutta niistä talteen otettu rakkaus etsii yhä paikkaansa.
Miten avaimille lopulta kävi? Kurkottelin epätoivoisena molokin suuaukolla, mutten ylettynyt lähellekään. En uskaltanut poistua säiliön ääreltä, ettei kukaan nakkaisi sinne uutta roskapussia.
Raivausapujoukkoni, eli puolisoni, kuopukseni ja hänen kumppaninsa, urakoi talon toisella puolella. Huusin heitä apuun ja ehdotin, että roikottaisimme poikani tyttöystävää, pitkää, mutta selvästi joukon keveintä jäsentä jaloista molokin suuaukolta niin, että hän saisi avaimet hyppysiinsä. Jälkeläiseni kieltäytyi ehdottomasti laittamasta kumppaniaan sekajätteeseen, mutta onneksi äitini äly ja ongelmanratkaisukyky vaikuttavat jatkavan elämäänsä hänessä. Kuopus muisti nähneensä asunnon nurkassa pitkät tarttumapihdit apuvälinekeskukseen palautettavien esineiden kasassa. Niiden avulla avaimet lopulta noukittiin ja asuntokin saatiin lopulta tyhjennettyä. Ei vielä sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan, mutta kolmantena.
Tavarat ovat nyt tahoillaan, mutta niistä talteen otettu rakkaus etsii yhä paikkaansa. Se leijuu äidin lempikukkien ja -ruokien ympärillä, väreissä, maisemissa, tuoksuissa ja esineissä. Se nostaa palan kurkkuun, mutta samaan aikaan hymyn huulille, koska sellaista rakkaus on: kaunista, kipeää ja alati muotoaan muuttavaa. Ei sitä voi minnekään sulkea tai pakata.
