Ero alkoholistimiehestä vaati vuosien kipeän työn – Johanna Aatsalo: ”Ero onnistui vain hyväksymällä tosiasiat”
Vuodet päihdeongelmaisen puolisona saivat Johanna Aatsalon ymmärtämään, että hänen oli pelastettava itsensä. ”Kukaan, joka ei ole kokenut samaa, ei voi tietää, miten vaikea siitä kaikesta on irrottautua”, hän sanoo.
Kuin ajaisi samaa kamalaa vuoristorataa yhä uudelleen. Seuraisi, miten miltei identtiset tapahtumat toistuvat jälleen suvantovaiheiden jälkeen – kunnes ne hiljalleen alkavat ottaa synkempiä kierteitä matkalla kohti tuhoa.
Näin kuvailee Johanna Aatsalo, 58, elämää päihderiippuvaisen rinnalla. 10. syyskuuta julkaistiin Johannan kirjoittama teos, 2784 päivää. Teoksen nimi viittaa ajanjaksoon, jonka hän eli alkoholiriippuvaisen miehen kumppanina.
”Kukaan, joka ei ole kokenut samaa, ei voi tietää, miten vaikea siitä kaikesta on irrottautua”, Johanna sanoo nyt – kuusi vuotta sen jälkeen, kun hän hyvästeli päihderiippuvaisen puolisonsa.
Johannan ja hänen miehensä yhteinen elämä kesti yli seitsemän vuotta. Kirjassa miestä kutsutaan nimellä Jii. Kirjoittaessaan Johanna huomasi toistelevansa mielessään samoja kysymyksiä: Miten ihmeessä selvisin? Mitä silloin ajattelin? Miten pirullinen sairaus alkoholi voikaan olla – ja miksi se sulkee myös päihderiippuvaisen läheiset niin tiiviiseen otteeseen?
Monesti Johannasta on tuntunut, etteivät asiaa ymmärrä edes alan ammattilaiset. Eräänkin kerran hän purki tuntojaan A-klinikan työntekijälle.
”Vekkihameinen nainen tokaisi työpöytänsä takaa, että pitäisikö minun vain erota. Teki mieli huutaa ja kysyä, että mitähän apua tuosta kommentista on konkreettisesti minulle juuri nyt? Lievittikö se jollakin tavalla tuskaani?”
Samalla hän tunsi voimakasta syyllisyyttä: mikä vika minussa on, kun en vain lähde ja jätä häntä?
Jo varhain Johanna käsitti, miten mustavalkoisesti muut ihmiset näkivät tilanteen. He tuomitsivat ja unohtivat rakkauden ja hyvät hetket, jotka saavat päihderiippuvaisen läheisen taistelemaan paremman yhteisen elämän puolesta.
Keittiön pöydällä komeili romanttinen illalliskattaus. Kynttilöiden hämyssä Jii ojensi Johannan käteen lasillisen samppanjaa. Ruoan kanssa avattiin ateriaan sopiva, huolella valittu viini, jälkiruoalle oli usein omansa.
Suhteen alkuvaiheessa miehen hurmaamismetodeihin kuului avokätinen juomatarjoilu. Avatut pullot eivät kuitenkaan koskaan menneet edes tyhjiksi, mutta illan aikana mies humaltui silti.
”Myöhemmin ymmärsin, että hänellä oli koko ajan jossain piilopullo, josta hän kävi naukkailemassa väkeviä.”
Jo aivan seurustelun alkuvaiheessa Jii tunnusti myös kärähtäneensä ratista. Johanna järkyttyi, mutta otti avoimuuden kiitollisena vastaan – se kun vahvisti parin välistä luottamusta. Tuomioita oli todellisuudessa kaksi.
”Myöhemmin kuulin teorian, jonka mukaan rattijuopoilla on usein kymmenisen humalaista ajoa takanaan ennen kuin he jäävät kiinni.”
Molemmat olivat yltiöpäisen rakastuneita. Johanna ja Jii tunsivat toisensa opiskeluajoilta. Yllättäen viestittely alkoi somen välityksellä myöhemmin.
Toimittajana työskennelleellä Johannalla oli siihen aikaan takanaan vaikeita vuosia. Hän paljasti STT:llä maastohiihdon dopingtapauksen kolme vuotta ennen Lahden MM-kisojen dopingskandaalia vuonna 1998. Sitä seurasivat vuosien herjaussyytökset ja oikeustaistelut, joiden päätteeksi Johannan todettiin ollen alusta asti oikeassa ja syytön. Uuvuttavien vuosien aikana Johannan ensimmäinen avioliitto lasten isän kanssa päättyi.
Jii puolestaan oli eronnut lastensa äidistä. Hän oli asunut eri paikkakunnilla Suomessa, mutta myös Espanjassa ja Etelä-Amerikassa.
”Hän teki maantieteellistä pakoa. Hän luuli varmaan itsekin, että voisi aina aloittaa uuden elämän ja klaaraisi ongelmansa vaihtamalla ympäristöä.”
Siinä näkyy Johannan mukaan alkoholismin pirullisuus.
”Sairaus tekee kaikkensa ihmisessä, jotta sille löytyy turvallinen tila olla. Ettei kukaan puutu siihen, vaan se saa rauhan mellastaa.”
”Alkoholisti haluaa varmistaa itselleen hyvän infran, jossa sairaus voi toteuttaa itseään. Minun luonani oli siihen erinomaiset olosuhteet.”
Mies muutti Johannan kotiin muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Pian humalahakuinen juominen tiivistyi.
”Ajattelin, että ne olivat yksittäisiä ylilyöntejä. Meillä oli kauhean hyvä keskusteluyhteys ja juttelimme aina tilanteen läpi.”
Sekin hämäsi. Johanna kuvitteli, ettei alkoholisti kykenisi analysoimaan juomistaan.
”Hän oli tunnistavinaan asioita ja taitava luomaan illuusion, niin kuin päihderiippuvaiset ovat. Se sai minutkin uskomaan, ettei hätä ollut suuri.”
Myöhemmin Johanna sai kuulla, että kumppanin alkoholismi selviää suhteen toiselle osapuolelle usein nimenomaan yhteenmuuton seurauksena.
”Alkoholisti haluaa varmistaa itselleen hyvän infran, jossa sairaus voi toteuttaa itseään. Ja minun luonani oli siihen erinomaiset olosuhteet, varsinainen laskeutumisalusta.”
Yksi kipeimmistä lähdön edellytyksistä onkin Johannan mukaan itsetutkiskelu ja sen miettiminen, mikä oma rooli on kaiken keskellä.
”Mahdollistin paljon. Siivosin hänen jälkiään, pesin eritteissä olleet vaatteet ja lakanat, tuuletin talon. Aluksi jopa tarjoilin suolakurkkuja, voileipiä ja mehua helpottamaan krapulaa toivoen ja uskoin, ettei sama enää toistuisi.”
Johanna vertaa tilannetta siihen, että läheinen on kipeä ja häntä haluaa auttaa voimaan paremmin.
”Se juuri on mahdollistamista, kun ihminen ei joudu kohtaamaan juomisensa seurauksia.”
Jälkikäteen Johanna sai selville, että mies oli useasti kertonut työpaikallaan jättävänsä palavereja väliin, koska puoliso oli joutunut sairaalaan. Johanna vaikeni totuudesta. Ehkä tämä nolo valhe olisi viimeinen.
Ajan kuluessa Jiin humaltumiset tiivistyivät. Töistä tullessaan Johanna näki, miten kotitalo oli muuten pimeänä, mutta makuuhuoneesta kajasti hento valo. Silloin hän poikkeuksetta löysi miehensä makuuhuoneesta sammuneena.
Näin tapahtui myös silloin, kun heidän piti mennä kirkkoon harjoittelemaan hääseremoniaa. Sinne Johanna meni yksin. Seuraavana päivänä he sanoivat toisilleen tahdon, vajaan puolen vuoden yhdessäolon jälkeen.
Tunteiden sekamelskan voi ymmärtää vain toinen, joka on kokenut saman. Sen Johanna oivalsi jo ensimmäisessä Al-Anon tapaamisessa, siis alkoholistien läheisille tarkoitetussa ryhmässä. Hän hakeutui vertaisryhmään, kun parisuhdetta oli takana vasta puoli vuotta.
Parkkipaikalla hän jäi istumaan autoon ja häpesi. Mitä hän täällä teki? Oliko hän vain nalkuttava akka, joka näki puolisossaan liikaa vikoja?
Vielä tuolloin hän ei vielä hakenut apua saadakseen voimia eroa varten vaan selvitäkseen arjesta, joka aiheutti voimakasta ahdistusta. Aluksi Johanna kävi tapaamisissa kerran viikossa, mutta kiihdytti pian tahtia. Samoihin aikoihin hän lopetti ”Johannan mehu- ja suolakurkkupalvelun” ja ymmärsi oman roolinsa. Hän ei ollut syypää, vaikka humalapäissään mies niin väittikin.
Ryhmätapaamisten tärkein voima piili siinä, että kaikki olivat kokeneet saman.
”Saman pöydän ääressä saattaa istua 20 alkoholistin läheistä, joista kaikilla on sama tarina. Se on aina yhtä hämmentävää, mutta myös terapeuttista ja voimaannuttavaa.”
Heille Johanna saattoi huoletta kertoa kokemansa: riidat, Jiin katoamiset, huolen ja surun.
Avioeroa Johanna pohti vuosien kuluessa yhä useammin ääneen. Silti hyvät hetket olivat aina tarpeeksi pitkiä, jotta ne loivat toivoa paremmasta.
”Mitä enemmän uskalsin puhua itselleni häpeällisimmistä asioista, sitä enemmän pystyin nojautumaan muiden tukeen ja pohtimaan tarpeitani. Avaamalla ajatuksiani ja kuuntelemalla toisia työstin asiaa sisälläni pitkään.”
Kerran toinen vertaistukiryhmäläinen huomioi ääneen, että Johanna puhui erosta paljon, muttei tehnyt asialle mitään. Johanna ymmärsi, ettei vaihtoehtoja enää ollut.
Hieman aiemmin Johanna oli soittanut kotiin sammuneelle, elottomaksi menneelle miehelleen ambulanssin – kahdesti. Viimeinen niitti tuli, kun tämä muuttui humalassa väkivaltaiseksi.
”Niitä tilanteita en enää pystynyt selittämään itselleni parhain päin.”
Rohkeuden keräämiseen kului Johannalta monta vuotta. Siinä apuna olivat vertaistukikokemukset.
”Eniten auttaa, kun näkee, että joku toinen on kokenut saman irtautumisen vaikeuden ja onnistunut siinä.”
Johanna oppi, mitä tarkoittaa rakkaudella irrottautuminen.
”Se onnistuu, kun toinen ihminen jätetään tekemään sitä, mikä hänen pitää tehdä. On hyväksyttävä se, jos toisen on jatkettava rakkaussuhdetta pullon kanssa ja ymmärrettävä, että itse ei voi pysyä silloin toisen vierellä.”
Oleellista on myöntää itselleen, että päihderiippuvainen ihminen voi olla vaikka kuinka rakas, mutta itse ei voi enää jakaa elämäänsä hänen kanssaan.
”Ero ja rakkaudella irrottautuminen onnistui vain hyväksymällä tosiasiat.”
Helppoa se ei ole. Lukemattomia kertoja Johannakin antoi puolisolleen uusia mahdollisuuksia: kuskasi häntä päihdehoitoihin, uskoi lupauksiin – ja pettyi karvaasti yhä uudelleen löytäessään sammuneen miehen sängyltään. Erityisen romahduttavilta nämä hetket tuntuivat, kun miehellä oli takanaan kuukausien päihteettömiä jaksoja. Ihania yhteisiä lomamatkoja, joiden aikana kumppani ei koskenutkaan alkoholiin.
”En epäile yhtään sitä, etteikö hän olisi aidosti halunnut raitistua. Mutta sairaus oli todella raju, vahvempi kuin hänen mielensä.”
Alkoholismi on sairaus, eikä päihderiippuvaisen läheinen pysty hoitamaan ongelmaa pois tai takomaan tämän päähän järkeä – alkoholistin on tehtävä työ itse. Tämän Johanna nyt ymmärtää.
Toisaalta alkoholistin omaisen täytyy olla valmis toipumiseen ja elämänmuutokseen siinä missä hoitoon hakeutuvan alkoholistinkin, Johanna sanoo.
”Kukaan ei tule pelastamaan läheistä kotoa. Välillä itsekin odotin, että joku karauttaisi pihaan, veisi minut pois ja hoitaisi kaiken puolestani. Apua on osattava hakea itse ja ottaa sitä vastaan.”
Johanna pysyi vahvana ja keskittyi omaan elämäänsä – ja pani vireille avioeroprosessin.
”Minun piti olla todella vahva, etten enää sortunut hänen aneluihinsa ja palannut takaisin vanhaan. Samaan aikaan tunsin surua ja tuskaa siitä, kun toinen voi niin huonosti.”
Koska mies ei suostunut lähtemään yhteisestä kodista vapaaehtoisesti, Johanna joutui hakemaan juristinsa avulla miehelle häädön.
”Elämässä saa epäonnistua. Tärkeää on se, mitä siitä oppii ja miten menee eteenpäin.”
Eron jälkeen Johanna jatkoi Al-Anon ryhmätapaamisia ja purki kokemuksiaan myös terapiassa.
”Pahinta oli häpeä ja tunne siitä, että miten minulle on voinut käydä näin. Olin mennyt toisen kerran naimisiin, ja sekin meni pieleen. Tunsin olevani epäonnistunut ihmisenä, vaikka nyt ymmärrän, ettei avioliittojen määrä ole ihmisen mitta.”
Vuosien kuluessa häpeä on hälvennyt. Johanna on osannut palata yhteisiin hyviin muistoihin ja uskaltautunut myös uuteen parisuhteeseen.
”Haluan nauttia elämästä ja ymmärrän uudella tavalla sen ainutlaatuisuuden. Olen ymmärtänyt myös sen, ettei elämää voi kontrolloida.”
Hän tietää, että Jiin sairauden takana ollut ihminen oli ihana tyyppi. Vaikka liiton loppuvaiheet olivat synkät, pari hyvästeli toisensa rakkaudellisissa merkeissä.
”Se oli lahja, jonka hän antoi minulle. Pystyin antamaan hänelle anteeksi, eikä minun tarvitse kantaa sitä kivirinkkaa enää selässäni.”
Johanna ajattelee, että tapahtuneesta kirjoittaminen oli hänelle myös tapa käsitellä kokemuksiaan.
”En halua hukata elämääni katkeruuteen, negatiivisuuteen ja valittamiseen. Elämässä saa epäonnistua. Tärkeää on se, mitä siitä oppii ja miten menee eteenpäin.”
