Jenny Hällfors pyörittää idyllistä askartelukauppaa Porvoossa: ”Onnistuminen selviää vain kokeilemalla, mutta yrittäminen ei yleensä myöhemmin kaduta”
Taide- ja askartelukaupan yrittäjä Jenny Hällfors rakasti taidetta jo lapsena, muttei uskaltanut ryhtyä luovaan työhön. Työskenneltyään monella alalla taksikuskista ensihoitajaan hän huomasi, miten tärkeää on saada tehdä töitä arvojensa mukaisesti.
Ambulanssi toi Porvoon sairaalaan yhdeksänkymppisen sotaveteraanin, joka oli hälyttänyt apua. Hänen yleiskuntonsa oli heikko, ja painoa alle 50 kiloa. Sairaalan sisätautiosastolla ensihoitaja Jenny Hällfors tapasi potilaan ja kyseli hänen vointiaan.
Mies kertoi asuvansa kotona sairaan vaimonsa kanssa. Hän yritti selvitä arjen askareista yksin ilman ulkopuolisten apua. Jennylle selvisi, että pariskunta oli pudonnut yhteiskunnan turvaverkosta, eikä sosiaalitoimessa tiedetty heistä mitään.
Kesken keskustelun Jennylle tuli kiire. Henkilöstöstä oli pulaa, ja sairaalassa tarvittiin apukäsiä toisaalla.
”Olisin halunnut tukea miestä, kun hän varovaisesti alkoi avautua tilanteestaan. Mutta minulla ei ollut aikaa jäädä juttelemaan”, Jenny muistelee kohtaamista alkuvuodesta 2019.
Ristiriita ensihoitajan ammattiin kuuluvien arvojen ja käytännön kiireen välillä tuntui Jennystä pahalta. Päätös hoitotyön lopettamisesta alkoi kypsyä hänen mielessään.
Voiko luova olla joka päivä?
Tie ensihoitajaksi ei ollut Jennylle itsestäänselvyys, sillä luova käsillä tekeminen oli hänen juttunsa. Jenny rakasti jo lapsena piirtämistä ja maalaamista ja kävi taidekoulua samaan aikaan lukion kanssa.
Mutta sitten taideopintoihin tuli stoppi. Jenny havahtui ajatukseen, mitä tarkoittaisi, jos hänen pitäisi olla luova joka päivä. Sammuttaisiko se ilon kaikesta tekemisestä?
”Huomasin, että kun koulussa oli pakko saada tehtävät valmiiksi tietyssä ajassa, se vaikutti negatiivisesti tekemiseeni.”
Aikataulupaineessa työskentely ei tuntunut hyvältä, eikä Jenny aina innostunut kaikista annetuista koulutehtävistä. Hän päätti valmistumisensa jälkeen vuonna 2004 ryhtyä ensin henkilökohtaiseksi avustajaksi ja sen jälkeen taksikuskiksi ja pelinhoitajaksi.
Mutta vaikka hän kuinka opetteli jakamaan pelikortit taitavasti, sillä ei ollut lopputuloksen kannalta merkitystä. Asiakkaan tappiolle ei voinut mitään. Jennyä vaivasi töissä merkityksettömyyden tunne.
Muutokset tuntuivat epäreiluilta
Ensihoitajaksi valmistuttuaan Jenny sai töitä Porvoon sairaalasta. Uudessa arjessa jokainen päivä oli erilainen. Jenny nautti siitä, että sai auttaa. Omalla osaamisella oli nyt väliä.
Luova tekeminen pysyi mukana vapaa-ajalla. Kahden vuoden työrupeaman jälkeen, keväällä 2015 Jennystä tuli äiti, ja hänelle jäi enemmän aikaa tehdä käsitöitä. Ompelukone surisi, kun hän ompeli kankaisia säilytyspusseja, lompakoita ja laukkuja. Hän perusti niiden myyntiä varten toiminimen ja verkkokaupan ja lahjoitti osan tuotosta hyväntekeväisyyteen.
Samaan aikaan säästöpaineet sosiaali- ja terveysalalla kasvoivat. Kun Jenny palasi perhevapaan jälkeen töihin sairaalaan, hän huomasi, että säästötalkoot eivät koskeneet kaikkia tasapuolisesti.
”Muutoksia oli vaikeaa käsittää. Henkilöstötilanteessa oli usein vajetta samaan aikaan, kun hoitajien kannustuspalkkiot lopetettiin”, Jenny kertoo.
Jennystä tuntui, että henkilökunnan mielipiteitä ei kuunneltu eikä aina edes arvostettu. Jos oli eri mieltä, ovea osoitettiin herkästi. Jenny kertoi esihenkilölleen, että aikoi lopettaa.
Jenny teki töissä parhaansa, sopeutui muutoksiin, mutta ei vaatinut itseltään täydellisyyttä.
Vanhat työkaverit tulivat tueksi
Toukokuun lopulla vuonna 2019 Jenny lähti nelivuotiaan tyttärensä kanssa käymään tutussa porvoolaisessa askartelutarvikekaupassa Paperipilvessä. Kaikkialla näkyä alennuslappuja. Myyjä kertoi, että käynnissä oli loppuunmyynti.
”En voinut uskoa! Eihän näin saa tapahtua”, Jenny muistelee.
Hän harmitteli tilannetta silloiselle puolisolleen, joka totesi, että siinähän sinulle olisi homma. Ajatus askartelutarvikeliikkeen jatkamisesta oli käynyt myös omassa mielessä. Se vahvistui, kun joku toinen sanoi sen ääneen.
Myös yrittäjävanhemmat kannustivat tytärtään. Jenny sai lainalupauksen pankilta, ja kun liiketoimintakauppa oli tehty, Jennystä tuli yrittäjä. Päätös askartelutarvikekaupan jatkamisesta tuntui hyvältä.
Avajaisiin oli aikaa kuukausi. Jenny kävi pikavauhtia läpi kaikki vanhat tuotteet. Hän solmi tavarantoimittajien kanssa uudet sopimukset ja korvasi vanhan kassajärjestelmän uudella. Myymälä piti myös siivota perusteellisesti ja järjestää uudelleen.
Entiset työkaverit riensivät apuun. Jenny muistaa, miten siistiltä taukotilan keittiössä hoitajakavereiden jäljiltä näytti. Hän purskahti itkuun kiitollisuudesta.
”Sitä minulla on ikävä. Sairaalan työyhteisöä ja upeita työkavereita”, hän sanoo.
Mutta sitten puhkesi korona, ja alkoi Ukrainan-sota. Iski finanssikriisi ja sähkökriisi. Epävarmuus yhteiskunnassa kasvoi, ja myyntituotteiden saatavuudessa ilmeni ongelmia.
Jenny teki töissä parhaansa, sopeutui muutoksiin, mutta ei vaatinut itseltään täydellisyyttä. Vaikka tekemättömät työt valvottivat öisin, hän ei lannistunut.
Rauha sisäiselle myllerrykselle
Kirkkaat kohdevalot valaisevat kivijalkakaupan hyllyt, jotka ovat täynnä papereita, kyniä, siveltimiä ja maaleja siistissä järjestyksessä.
Jennyn taidetaustasta on täällä hyötyä. Hän tuntee tarvikkeet ja tekniikat ja haluaa näyttää, miten hienoja juttuja voi itse tehdä. Paperipilven somekanava pullistelee käsityönä tehtyjä kynttilöitä, saippuoita, koruja, neuleita sekä koristeita kodin sisustamista ja juhlia varten.
Jenny kertoo, että suhtautuminen luovaan tekemiseen on vapautunut. Hän osaa suunnitella sitä nykyään paremmin, jolloin päänsisäinen myllerrys laantuu. Hän pääsee tilanteessa eteenpäin ryhmittelemällä tehtävät kokonaisuuksiksi, joille hän varaa ajan kalenteristaan.
”Kun päässä pyörii miljoona asiaa, tuntuu todella raskaalta tehdä jokin yksinkertainen juttu. Silloin en saa mitään aikaiseksi. Mutta ajatusten saaminen järjestykseen helpottaa”, Jenny sanoo.
Ihminen ei ole onnellisimmillaan, kun hän on saavuttanut päämääränsä, vaan kun hän on matkalla sinne, ja kaikki menee matkan aikana hyvin.
Kaikesta aiemmasta oli hyötyä
Jenny täyttää toukokuussa neljäkymmentä vuotta. Hän ajattelee, että omaa yritystä edeltäneet ammatit valmistivat häntä yrittäjyyttä varten.
Henkilökohtaisena avustajana Jennyn suomen kielen taito karttui, taksikuskina hän oppi asiakaspalvelua ja pelinhoitajana rahankäsittelyä. Sairaalassa multitaskaaminen oli lähes koko työssä onnistumisen edellytys, ja toiminimi opetti yritystoiminnan alkeet.
Alanvaihtoon ei Suomessa enää kannusteta kuten aikaisemmin. Aikuiskoulutustukea tai vuorotteluvapaata ei enää saa, ja ilman taloudellista tukea uranvaihdon ylimenovaihe voi olla vaikea.
”Minä ymmärrän tausta-ajatuksen: Jokainen opiskelija maksaa”, Jenny sanoo.
”Mutta ihmiset muuttuvat. Eikö olisi hyvä, että saat tehdä sitä, missä olet onnellisimmallasi ja koet olevasi hyvä?”
Se lisää Jennyn mielestä työntekijän tyytyväisyyttä ja näkyy positiivisesti työn tuloksissa.
Jenny ei itsekään tiedä, mihin työelämä vie hänet kymmenen vuoden kuluttua. Hän muistuttaa vanhasta matkantekoon liittyvästä viisaudesta, joka pätee hänen mielestään myös taiteen tekemiseen.
”Ihminen ei ole onnellisimmillaan, kun hän on saavuttanut päämääränsä, vaan kun hän on matkalla sinne, ja kaikki menee matkan aikana hyvin”, Jenny sanoo.
Tarve muutokseen tuli ilmi, kun Jenny huomasi, ettei voi tehdä työtä haluamallaan tavalla.
Jennyn vinkit työstressin helpottamiseen
1. Luotan työmoraaliini. Kun teen parhaani, pystyn kohtaamaan lopputuloksen, kävi niiden kanssa miten tahansa. Moni kysyy, miten uskalsin ryhtyä yrittäjäksi. Sairaalassa näin, miten jotkut katuivat elämänsä loppuvaiheessa sitä, että eivät uskaltaneet. Onnistuminen selviää vain kokeilemalla. Yrittäminen ei yleensä myöhemmin kaduta.
2. Perinteiset to do -listat koostuvat yksittäisistä työtehtävistä ja voivat ahdistaa. Niiden sijaan olen opetellut hahmottamaan tekemättömiä töitä laajemmin. Teen kalenteriin tilaa tietylle teemakokonaisuudelle, vaikkapa uusille tuotteille. Myöhemmin tarkistan, teinkö asiaa sille varatun ajan. Se on minulle palkitsevampi tapa toimia, vaikka en saisikaan kaikkea kerralla valmiiksi.
3. Pidän kiinni visiostani ja tekemisen laadusta. Muistutan itseäni siitä, että asioiden loppuun saattaminen on tärkeämpää kuin täydellisyys. Se, että saan jonkin asian valmiiksi, on merkittävämpää kuin se, onnistuinko siinä juuri haluamallani tavalla.
