Kuka minä olen? Mitä haluan ja tarvitsen elämältä? Nämä kysy­mykset pyörivät mielessäni sen jälkeen, kun jouduin hakemaan Sokerilei­puri Suominen -nimisen leipomo- ja kahvilayritykseni konkurssiin kevääl­lä 2021.

Sitä ennen olin pyrittänyt yritystäni 16 vuoden ajan. Konkurssin jälkeen minusta tuntui, kuin olisin menettänyt rakkaan läheiseni. Luopumisen tuska oli suuri. Minä olin yhtä kuin yritykseni.

Surutyön ohella sisälläni alkoi identiteettikriisi. Se pani minut kyseenalaistamaan kaiken minuuteeni liittyvän. Konkurssin jälkeen minun oli löydettävä itseni uudelleen.

Ystäviltäni olen kuullut, että puhuin oman kahvilan perustamisesta jo lukiolaisena. Leikkasin lehdistä leivontareseptejä ja liimasin niitä vihkoihin. Rakastin keittokirjoja. Leivoin kaikki tarjottavat ylioppilasjuhliini.

Lukion jälkeen hain leipurikondiittorilinjalle ammattikouluun. Nautin siitä, että sain oppia taitavaksi. Ammatinvalintani vahvistui työskenneltyäni yhden kesän ajan lohjalaiseen kahvilan konditoriassa. Siellä sain parhaat oppini ja periaatteet, joiden pohjalta leivon yhä. Niiden kuukausien aikana mielessäni kirkastui myös päätös perustaa oma leipomo ja kahvila.

Ryhdyin yrittäjäksi 22-vuotiaana. Jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin, kehottaisin itseäni pistämään jäitä hattuun ja hankkimaan lisää kokemusta ennen yrityksen perustamista. Mutta olin innokas ja ennakkoluuloton. Vuonna 2005 perustin Hämeenlinnaan ensimmäisen konditoriani, jonka remontoin omin käsin.

Vuosien varrella minulla oli useita kahviloita. Ne olivat kokeiluja, yrityksiä ja erehdyksiä. Suuri unelmani toteutui, kun avasin Villa Marengin vuonna 2017.

Jouduin tekemään paljon töitä, jotta olin vakavasti otettava yrittäjä jo nuorena. Yrittäjät kondiittori­alalla olivat 20 vuotta sitten enimmäkseen miehiä, ja taisin olla monen silmissä vain nuori plikka, joka vähän leivoskelee.

Ennakkoluuloja ei helpottanut se, että olin osallistunut vuonna 2004 Miss Suomi -kilpailuihin. Halusin kiihkeästi tulla tunnetuksi siitä, miten taitava alallani olen.

Elokuussa 2007 tapasin yökerhon tanssilattialla puolisoni Teron. Vuodesta 2011 hän ryhtyi pyörittämään yritystä kanssani ja oli sen toimitusjohtaja loppuun asti.

Vuosien varrella yritystoiminnassamme oli vaihtelevia jaksoja. Tylsistyn helposti, ja minulla on tapana ideoida aika runsaasti. Kun yrityksemme oli pyörinyt useita vuoden hyvin ja tasaisesti, kaipasin jotain uutta.

Vuonna 2013 yritimme laajentaa kahvilatoimintaa Helsinkiin. Se oli kokonaisuudessaan suurin notkahdus matkamme varrella – kaikki mahdollinen työn­tekijöiden rekrytoinnista ja kuljetuskustannusten arvioinnoista meni pieleen.

Vuoden jälkeen jouduimme sulkemaan Helsingin-kahvilan. Sen selviytymistaistelun jälkeen olimme Teron kanssa polttaneet itsemme loppuun. Olemme sisukkaita, joten en usko sen näkyneen ulkopuolisille, mutta olimme hyvin väsyneitä.

Hiljalleen eheytimme firmaa kuntoon tekemällä tarkkoja suunnitelmia ja paljon töitä. Jatkoimme yrityksemme pyörittämistä Hämeenlinnassa. Oli pakko jaksaa puuskuttaa eteenpäin normaalia arkea. Hitaasti toivuimme, ja aika korjasi haavat.

Alkuvuodesta 2020 firma oli taas jaloillaan, ja meillä riitti intoa. Jokapäiväistä panostani ei tarvittu enää paikan päällä, ja aikaa jäi kaikkeen muuhun. Ryhdyin pohtimaan, mitä haluaisin tulevaisuudelta. Jäisinkö tähän vai olisiko minulla annettavaa jollakin toisella alalla? Ajattelin, että olisi hienoa opiskella jotain uutta. Tulin siihen tulokseen, että onhan minullakin oikeus opiskella, vaikka olenkin yrittäjä.

Niinpä päätin hakea sairaanhoitajaopintoihin juuri ennen koronapandemian alkua.

Paniikkikohtaus oli niin voimakas, että joudun soittamaan miehelleni ja pyytämään, että hän tulisi nostamaan minut ylös. En päässyt ylös leipomon lattialta.

Ensimmäinen koronakevät 2020 oli täynnä epätoivoa. Olin joutunut lomauttamaan yhtä lukuun ottamatta kaikki 14 työntekijäämme. Kulut juoksivat täysimääräisinä, mutta kaikki tilaukset ja toiminta olivat lakanneet. Se oli jotain sanoin kuvaamattoman kamalaa. Tuntui epäreilulta, että liikkeet ja ravintolat suljettiin, ja meiltä vietiin elinkeino.

Vaikka yritystoimintamme pyöri hyvin ennen koronaa, olimme miinuksella. Sen vuoksi emme saaneet koronatukia. Meidän oli yritettävä pärjätä.

Alun romahduksen jälkeen sisuunnuin ja päätin, että selviämme. Koko henkilökuntamme oli mukana taistelussa. Vuoden ajan sinnittelimme, kunnes keväällä 2021 minun ja Teron voimat loppuivat.

Mietimme ja laskimme, ottaisimmeko henkilökohtaista lainaa rahoittaaksemme yritystoimintaamme. Laittaisimmeko kotitalomme ja samalla perheemme likoon – saisimmeko koskaan kiinni ensimmäisen koronavuoden aikana syntyneitä uusia tappioita?

Onneksi matkassamme on ollut ulkopuolinen neuvonantaja. Alkuvuoden 2021 teimme hänen kanssaan suunnitelmia ja pohdimme, olisiko viisaampaa jatkaa vai lopettaa. Lopullinen päätös oli meidän: valitsimme konkurssin. Olimme kerran olleet aivan puhki ja pohjalla. Nyt meillä oli kaksi lasta enemmän kuin silloin. Laitoimme perheemme etusijalle. Se oli ainoa oikea vaihtoehto.

En päässyt ulos autosta. Olimme lähteneet Teron kanssa yhdessä viemään konkurssihakemusta Hämeenlinnan käräjäoikeuteen maaliskuun viimeisenä päivänä 2021. Parkkipaikalla huomasin, etten kyennytkään kävelemään toimistorakennukseen sisään. Kun Tero palasi leimattujen asiakirjojen kanssa takaisin autoon, ajoimme kaksi kertaa keskustan ympäri ja itkimme.

Konkurssin jälkeen identiteettini romahti. Kaikki tuntui olevan yrittäjyyden alapuolella, merkityksetöntä ja vähäpätöisempää.

Myös intoni opiskella laantui. Olin tekemässä sairaalassa ensimmäistä harjoitteluani. Onnekseni oli maskipakko, eikä kukaan paikallinen potilas tunnistanut minua. Harjoittelu pakotti minut pois konkurssin tuomasta surusta ja vellovasta kaaoksesta. Se oli minulle onni.

Seuraavien kuukausien mutkat pitkittivät identiteetti­kriisiäni. Villa Marengin vieressä sijainneen majatalon omistajat halusivat jatkaa kahvilan toimintaa ja pyysivät minua konditoriatoiminnan esimieheksi. Hetken pohdittuani ajattelin tilaisuuden olevan hyvä, mutta kesän aikana kävi ilmi, että yhteistyömme ei toiminutkaan.

Tunteideni käsittely viivästyi. Täytin päiväni työllä kehitysvammaisten parissa, jotta minulla ei olisi aikaa märehtiä. En antanut itselleni lupaa sukeltaa syvään päähän.

Syksyllä 2021 jatkoin opintojani ja hoiva-alan keikkatöitä. Äkkiä sain ystävältäni kakkutilauksen ja päätin lähteä ostamaan Villa Marengista kakkulaatikoita. En ollut käynyt siellä irtisanoutumiseni jälkeen.

En pystynyt menemään sisälle. Kuljin ympäriinsä Hämeenlinnan keskustaa ja itkin pimeässä. Ymmärsin, etten ollut vielä toipunut.

Siitä hetkestä alkoi suurin identiteettimyllerrykseni. Hiljalleen aloin ymmärtää, että maailma oli minulle uudella tavalla auki.

Oivallukseni jälkeen kahlasin öitä myöten kaikkia mahdollisia opiskeluoppaita ja pohdin, mihin ryhtyisin. Tein ammatinvalintatestejä, harkitsin sisustusremontoijan tutkintoa ja hain lukuisiin uusiin opiskelupaikkoihin, kuten kaupalliselle alalle. Kuvittelin itseni eri ammateissa, kuten vaikuttavassa virassa jakkupuku ylläni. Nyt se tuntuu ihan hullulta, mutta ehkä se oli tarpeellista ja osa jonkinlaista neljänkympin kriisiä.

Loppuvuodesta 2021 minulle tuli ähky itseni etsimisestä. Tarvitsin kiinnityskohdan. Aloitin hoitotyöt kehitysvammaisten parissa viime vuonna. Pian minua pyydettiin ammattiopistoon opettamaan tulevia leipurikondiittoreita. Tuntui, kun palaset olisivat loksahtaneet kohdalleen. Jäin aloilleni ja rauhoituin.

Nyt, kun konkurssista on reilut kaksi vuotta, pääni on alkanut järjestäytyä uudelleen. Olen löytänyt taas innon sairaanhoitajaopintoihini ja katson rauhassa, mitä se minulle tuo.

Opiskelun ohessa pyöritän pientä kakkubisnestä Tiirinkosken kahvilalla. Vuokraan sieltä nurkkausta, jossa leivon kakkuja, suolaisia piiraita ja suuria korvapuusteja. Tuntuu hyvältä tehdä työtä, jossa tiedän olevani hyvä.

Pääsin jaloilleni, koska uskalsin puhua ja purkaa tuntojani. Jos parisuhteemme ei olisi ollut valmiiksi niin hyvällä tolalla, emme ehkä olisi enää kimpassa. Me elimme sen läpi yhdessä.

Sain paljon vertaistukea yrittäjänä työskenteleviltä ystäviltäni. On tuntunut helpottavalta kuulla muiden konkurssitarinoita. Ne osoittavat, ettemme ole ainoita, jotka eivät ole pystyneet jatkamaan.

Monet näkevät konkurssin negatiivisena ja häpeällisenä. Onnekseni omat häpeän tunteeni kestivät vain vähän aikaa. Minulle konkurssista puhuminen on tärkeää juuri tuon häpeän leiman hälventämiseksi.

Välillä huomaan taas haaveilevani yrittäjyydestä. Joskus olen itkenyt sen perään ja heti taas kironnut yrittäjyyden alimpaan helvettiin. Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan.

Mutta en vieläkään tiedä, kuka olen ja mitä haluan, eikä minun tarvitsekaan. En tunne enää räpiköiväni. Olen hyväksynyt ajatuksen, että minun ei vielä tarvitse tietää, minne elämä minut vie. Näin kävi, ja nyt katson avoimin silmin eteenpäin. Se tuntuu vapauttavalta.