Isoäitiys on voimavara Ellille, 44, joka sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön: ”Synkimpinä hetkinä kaivan esiin lastenlasteni kuvat”

En hahmottanut maailmaa, jossa elin. Minulla oli puoliso ja pienet lapset, mutta liitelin omissa ulottuvuuksissani. Niissä minä olin kaikessa paras – ainoa ihminen, joka osaa tehdä asiat oikein.

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja siihen kuuluva mania on voimallinen tunne. Se tuntuu siltä, että pystyn mihin vain. Itseluottamukseni paisuu massiiviseksi. Samalla olen tuottelias ja yliaktiivinen. Tila on euforinen ja päihdyttävä.

Tässä sairaudessa vaiheet ilmenevät jaksoittain – joskus vuoron perään, välillä sekamuotoisesti. Joskus oireettomat jaksot voivat olla pitkiäkin. Minun tapauksessani maniaa seuraa aina voimakas masennus ja ahdistus. Se valtaa saman suuren tilan, jota huumaava itse­luottamus on aiemmin pitänyt otteessaan.

Silloin näen pelkkää mustaa. Tuntuu, ettei mikään voi auttaa minua nousemaan pohjalta.

Elli-Jasmiini Kaarna­järvi asuu Kirkkonummella. Perheeseen kuuluvat aviomies, kolme aikuista lasta ja kaksi lastenlasta. Ulkoilu perheen kanssa sekä urheiluharrastukset ovat Ellille tärkeitä.

Sain ensimmäisen maniakohtaukseni vuoden 2005 tienoilla. Asuimme siihen aikaan Tampereella, ja lapsemme olivat päiväkoti-ikäisiä.

Olen koulutukseltani hatuntekijä, ja päätin perustaa tekstiilialan yrityksen yhtiökumppanini kanssa. Hyvin nopeasti minulta lähti homma lapasesta. Tein yli kaksi­toista tuntisia työpäiviä, kävin viidesti viikossa kuntosalilla ja pyöräilin 30 kilometriä joka päivä.

Otimme suuren lainan yrityksen kulujen kattamiseen. Ryhdyin hassaamaan rahoja nopeasti. Olin taitava puhumaan ja sain yhtiökumppanini vakuuteltua jokaisen tekemäni remonttikohteen ja tavaratilauksen tarpeellisuudesta. Lopulta meidän oli pakko hakea yrityksemme konkurssiin.

Olin masentunut, ja minulla oli migreeneitä, joiden vuoksi jouduin toistuvasti sairaalahoitoon. Päätäni kuvattiin monta kertaa, ja päädyin aina osastolle lääkitykseen.

Vuonna 2006 minua oli lääkitty niin paljon, että jouduin hoidon päätteeksi vieroitukseen. Olin seitsemän viikkoa sairaalassa. Tuona aikana yhtiökumppanini joutui viemään konkurssin yksin loppuun, ja välimme katkesivat.

Toivuin, mutta olin hyvin masentunut ja ahdistunut. Vuonna 2007 sain työpaikan erään yrityksen puhelinvaihteesta. Ajattelin sen olevan työ, joka ei seuraisi minua kotiin työpäivän päätteeksi.

Pikkuhiljaa aloin haukata liian isoja paloja, ja otin ­itselleni lisää töitä ja vastuuta. Vuodessa etenin esihenkilöksi ja siitä projektipäälliköksi.

Sairastuin uudelleen. Nyt jälkikäteen ymmärrän, että sairaudessani alkoi uusi maniavaihe. Olin muita kohtaan ylimielinen ja tunsin itseni kaikkivoipaiseksi. Tuhlasin nettikauppoihin.

Maniat ja masennuskaudet vuorottelivat. Vaativien töideni lisäksi kirjoitin kolmea eri blogia. Tein täysiä päiviä ja hädin tuskin nukuin. Samaan aikaan pyöritin lapsiperheen arkea. Olimme puolisoni kanssa saaneet kolmannen lapsemme.

Olin taas toistuvasti sairaalassa migreenin vuoksi. Otin valtavan tatuoinnin hetken mielijohteesta, vaikka tiesin, ettei mieheni voi sietää niitä. Joskus saatoin soittaa kotona lasten kanssa olevalle puolisolleni ja kysyä, voisimmeko kavereideni kanssa tulla meille jatkoille bileillan jälkeen.

Elli-Jasmiini otti käsivarteensa ison tatuoinnin hetken mielijohteesta.

Yhtenä päivänä jähmetyin keittiön pöydän ääreen. Oli vuosi 2013, ja katselin olohuoneessa touhuavaa perhettäni. Ajattelin, etten enää jaksa. Työterveyslääkäri määräsi minulle masennuslääkityksen ja kaksi viikkoa sairauslomaa.

Kun lepo ei auttanut, hakeuduin uudelleen lääkäriin. Hän kuunteli polveilevaa selitystäni tuntemuksistani ja arjestani ja totesi minulla hyvin todennäköisesti olevan kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tutkimukset vahvistivat hänen epäilyksensä.

Ensimmäisten vuosien ajan minun oli vaikea uskoa diagnoosiani. Olen ollut lukuisia kertoja sairaalassa osastohoidossa ja kokeillut erilaisia hoitomenetelmiä: nettiterapiaa, sähköhoitoa, avohoitoa ja kuntoutusta. Toimiva lääkitys löytyi muutama vuosi sitten.

Viime vuosina itseni kuuntelemisesta on tullut tärkeää. Paras keino hallita mieltäni ja pitää huolta hyvinvoinnistani on mindfulness eli rentoutusharjoitukset. Siihen minulla on arjessa harvoin aikaa, joten olen lanseerannut ajatuksen mikro-mindfulnessista. Huomaan, että muutamakin minuutti pysähtymistä hengityksen äärelle riittää.

Kiireisinä työpäivinä saatan mennä kesken kaiken työpaikan vessaan, maadoittaa jalkani lattiaa vasten, kuunnella hengitystäni ja keskittyä siihen, miten veri virtaa kehossani.

Ajatukset saavat tulla ja mennä. Hektisinä päivinä saatan tehdä niin montakin kertaa. Se helpottaa, kun tuntuu, että asiat eivät meinaa pysyä käsissäni.

Mietin myös tarkasti, mihin suostun. En esimerkiksi osallistu koulujen vanhempaintoimikuntiin, koska haluan huolehtia voimavaroistani. Yritän muistuttaa itseäni päivittäin siitä, että työ on vain työtä eikä siihen liittyviä asioita ole tarkoitus ratkoa kotona.

Kirjoittamisen kanssa voi käydä välillä toisin. Pidän Mama dreamer -nimistä blogia, ja joskus tekstin syntymistä on miltei mahdotonta pysäyttää. Osaan kuitenkin erottaa tilanteet, joissa kirjoittaminen imaisee minut ­liiaksi. Silloin on aika pitää tauko. Jos uppoudun liian syvälle, joudun herkästi vanhoille poluille.

Tiedostan hyvin oireet, jotka ennakoivat maniaa. Yksi selvä hälytysmerkki on rahankäyttöni. Kun rahaa menee liikaa vääriin asioihin kuten turhiin vaatteisiin, tiedän, että on aika pysähtyä ja perua impulsiiviset nettitilaukseni.

Olin 17-vuotias tavatessani puolisoni. Muutimme yhteen viisi kuukautta ensitapaamisemme jälkeen. Nyt olemme olleet yhdessä 26 vuotta.

Vaikeimpina aikoina uskon mieheni pohtineen, voisiko elämä olla helpompaa jonkun toisen kanssa. Joskus hän onkin puolivitsillä sanonut, ettei olisi koskaan alkanut seurustella kanssani, jos olisi tiennyt, mitä tulevaisuus tuo. Sairauteni vuoksi hän on joutunut kantamaan paljon harteillaan ja pyörittämään perheemme arkea. Onneksi hän on pysynyt vierelläni ja tukenut silloinkin, kun elämä kanssani on ollut sietämätöntä.

Yksi sairauteni vaikeimmista puolista on ollut seksuaalisuuteni muutokset. Välillä olen kuin Rivo-Riitta, toisinaan läheisyys ei kiinnosta lainkaan. Olen oppinut luovimaan aaltoilevan seksuaalisuuteni kanssa ja hyväksymään sen vaiheet. Muistutan itseäni, ettei haluttomuus johdu parisuhteesta vaan sairaudestani.

Pahinta sairaudessani on ahdistus, joka kuuluu myös maniavaiheisiin. Yliviritteisyyttäni värittää jatkuva kuolemanpelko. Lopulta tuntemani kaikkivoipaisuus katoaa ja jäljelle jää vain syvä ahdistus. Masennukseni vuoksi minulla on ollut myös itsetuhoisia ajatuksia.

Joskus kuolemanpelko on estänyt minua lähtemästä paikkoihin. En ole pystynyt siivoamaan tai täyttämään tiskikonetta. Maalaan kauhukuvia mielessäni. Näen itseni rullaportaissa, joissa kaadun ja kuolen. Tai sitten kuvittelen itseni kompastumassa metron alle. En uskaltanut ajaa autoa pitkään aikaan, sillä pelkäsin ajavani rekan alle.

Nykyään osaan lohduttaa itseäni sanomalla, että ahdistus menee aina ohi. Pienikin uskon palanen paremmasta helpottaa.

Elli toimii vertais­tukena muille mielen­terveys­potilaille Valoa-­chatissa. ”Se on ihanaa ja tärkeää, vaikka käsiteltävät aiheet ovat usein kipeitä. Tuntuu hyvältä voida antaa toisille uskoa tulevaisuuteen.”

Toissa vuonna isäni kuoli koronaan ja äitini keuhko­veritulppaan. Ihme kyllä pysyin järjissäni menetyksen keskellä.

Vanhempani olivat minulle suurena tukena sairaudessani. Heidän kotinsa oli minulle kuin purkautumispaikka: siellä ollessani suuni kävi ja he kuuntelivat ymmärtäväisesti ja kommentoivat usein jotain viisasta väliin. Kaipaan heitä joka päivä.

Synkimpinä hetkinä kaivan esille lastenlasteni kuvat ja muistutan itseäni siitä, että minulla on syy elää.

Esikoispoikani on nyt 22-vuotias, tytär 20-vuotias ja nuorempi poikamme 12. Tyttärellämme on kaksi lasta, eli olen mummu. Se on maailman paras titteli.

Asumme Kirkkonummella vieretysten tyttäreni ja hänen 2,5-vuotiaan ja vastasyntyneen lapsensa kanssa. On ihanaa olla isoäiti tässä iässä, kun lasten kanssa jaksaa puuhata vaikka mitä.

Olen puhunut sairaudestani lasteni kanssa avoimesti, ja he ovat osanneet suhtautua siihen suurella rakkaudella. Heidän on helpompi ymmärtää poukkoilevia mieli­alojani, koska he tietävät, mistä kaikki johtuu.

Joskus saatan purskahtaa itkuun onnesta. Olen kiitollinen, että arkeni sujuu ja olen toimintakykyinen.

Viime vuosina olen oppinut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Sairauden hyväksyminen helpottui vuonna 2018, kun pääsin kuntoutukseen muiden kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien kanssa.

Ymmärsin, etten ole yksin. Toiset olivat sairauksissaan eri vaiheissa, mutta he olivat kokeneet samoja asioita kuin minäkin.

Mieleeni kirkastui entistä vahvemmin, että olemme kaikki tavallisia ihmisiä. Kaksisuuntaista mieli­alahäiriötä ei tarvitse pelätä, vaikka jotkin sen piirteet saattavat säikäyttää.

On ihan pöhköä, että mielenterveysasiat ovat edelleen tabu. Haluan jakaa rohkeutta ja uskoa siihen, että sairauden kanssa voi elää.