Karsin kaiken turhan vaatekaapistani isoäitimetodin avulla
Haluan, että vaatekaapissani on väljyyttä eikä siellä roiku mitään turhaa käyttämättömänä, kirjoittaa päätoimittaja Tytti Kontula.
En omista kovinkaan paljon vaatteita, mutta silti minulla on tapana käydä vaatevarastoni kriittisesti läpi aina sesongin vaihtuessa. Haluan, että kaapeissani on väljyyttä ja ettei siellä roiku mitään turhaa käyttämättömänä. Päätökset siitä, mitä säästän ja mistä luovun, on helppo tehdä, sillä apunani on kehittämäni isoäitimetodi.
Olen nimittäin huomannut, etteivät äidin vanhat vaatteet välttämättä kiinnosta aikuistuvaa jälkikasvua (elleivät ne ole 1990-luvulta), mutta papan villatakki tai mummin paitapusero kelpaa kriittisellekin nuorisolle. Siksi säästän vain sellaiset vaatteet, jotka olisi ihana löytää isoäidin vaatekaapista.
Mitä isoäidin varastoista sitten haluaisi löytää? Itse perin isoäidiltäni pari silkkipaitaa, jotka käytin puhki. Kalastajaneule kelvannee vuosikymmenienkin jälkeen, kuten myös kaikki itse tehdyt neuleet. Nahka- ja mokkavaatteet ovat kalliita, joten niitä voi olla järkevä säästää. Öljykangastakki ja villakangasbleiserit ovat isoäidin vaatekaapin kulmakiviä.
Jos isoäiti on nollarilla jorannut pikkujouluissa paljettiminimekossa, asu voi kolahtaa lapsenlapsellekin.
On selvää, että isoäidin tyyliin kuuluu laadun arvostaminen. Siksi säästöön menevät silkki- ja pellavavaatteet. Laatumerkkien vaatekappaleet on hyvä jemmata odottamaan uusia käyttäjiä. Isoäidin varastoista olisi mahtavaa bongata myös eri vuosikymmenten uniikkeja helmiä. Jos isoäiti on nollarilla jorannut pikkujouluissa paljettiminimekossa, asu voi kolahtaa lapsenlapsellekin.
Ei haittaa vaikka isoäiti olisi eri kokoa kuin tulevat sukupolvet, sillä kashmirhuivit, nahkahanskat ja laadukkaat käsilaukut voi ottaa käyttöön kuka vain. Myös vaikkapa villaulsterin voi muokkauttaa itselleen sopivaksi.
Olen säästänyt ylioppilasjakkupukuni ja silkkisen hääpukuni ja harmittelen, ettei rippikesän 1990 valkoista asuani ole enää tallessa.
Isoäidin velvollisuuksiin kuuluu perheen historiallisten tapahtumien vaaliminen. Siksi olen säästänyt ylioppilasjakkupukuni ja silkkisen hääpukuni ja harmittelen, ettei rippikesän 1990 valkoista asuani ole enää tallessa.
Isoäitimetodi on tietenkin vain ajatusleikki. Enhän vielä edes tiedä, tuleeko minusta mummia. Mutta jos tulee, sen tiedän, että hänen vaatekaappinsa on täynnä ajatonta tyyliä.
Tytti Kontula on Kotivinkki-, Unelmien Talo&Koti- ja Ihana-lehtien päätoimittaja.
