Voi ei, näinkö tässä nyt kävi! Jenni Ahola oli osallistunut Tampereen kaupungin järjestämään tonttiarvontaan, mutta sai tietää olevansa vasta varasijalla 20. Aiemmin Tampereen asuntomessualueella puolisonsa kanssa asunut Ahola halusi omakotitaloon myös eron jälkeen.
– Olen itse asunut lapsena kerrostalossa. On hienoa, kun täällä voi vain avata ovet, lapset saavat pomppia trampoliinilla ja voin kasvattaa omalla pihalla salaattia.
Valmista omakotitaloa Jenni ei edes harkinnut, sillä hän halusi omannäköisensä talon. Hetken näyttikin siltä, että pitäisi tyytyä kakkosvaihtoehtoon, kerrostaloasuntoon keskustassa. Jenni oli jo iskenyt silmänsä kaupunkiasuntoon, kun kaupungilta tuli sähköposti, jossa tarjottiin tonttia.
– Ilmoitin siltä istumalta, että otan sen vastaan. En ollut edes käynyt katsomassa tonttia.
Rakennusprojektiin lähteminen yksin ei hirvittänyt missään vaiheessa, vaikka edellisestä ja raskaasta taloprojektista oli vain muutama vuosi.
– Siitäkin selvittiin! Olen luonteeltani sellainen, että jos jotain haluan, olen valmis tekemään paljon sen eteen.
Kalliometsään rajautuva tontti osoittautui paremmaksi kuin Jenni olisi osannut edes ajatella. Hän oli yhteydessä edellisen kotinsa suunnitelleeseen arkkitehti Susanna Nabbiin. Jennillä oli talon pohja jo valmiiksi paperilla.
Uusi koti on pienempi kuin vanha, mutta siinä oli silti mahdollista toteuttaa muutama edellisessä kodissa toteutumatta jäänyt haave. Yksi näistä on olohuoneen ja kylpyhuoneen väliseen seinään tehty akvaario. Toinen on yläkerran lasilattia, jolla korkeanpaikankammoiset eivät uskalla astella.
Jenni luotti myös edellisestä rakennusprojektista tuttuun urakoitsijaan ja moneen muuhunkin yhteistyökumppaniin. Rakennusvalvonnassa oli kolmen kuukauden jono, jonka aikana oli mahdollista tehdä vain pohjatöitä.
– Se oli ärsyttävää aikaa. Talvi oli tulossa, ja olisin halunnut päästä jo rakentamaan.
Rakennusvaihe vei vuoden. Jenni kävi työmaalla viikoittain. Koska edellinen projekti oli vielä tuoreessa muistissa, moni ratkaisu oli valmiina mielessä. Esimerkiksi kylpyhuoneen altaan putki piilotettiin väliseinän taakse samoin kuin edellisessä kodissa.
Jennillä on vahva oma visio, joten kodin materiaalivalinnat syntyivät helposti. Eri tiloja yhdistää sama kultainen laatta.
– Joku voi ajatella, että onpa raflaava. Mutta ainakaan minä en kyllästy siihen sinä aikana, kun täällä asun.
Runsas vuosi sitten kesällä talo oli juuri rapattu ja pihalle oli pystytetty teltat ja pöydät tupaantuliaisia varten. Jennin isä tuli käymään ja totesi, että tytär taitaa olla aika onnellinen. Totta, Jenni joutui myöntämään.
– Taustalla oli kuitenkin myös iso elämänmuutos ja pelissä suuret tunteet. Ensin muutto pienempään vuokrakämppään, jossa aloin rakentaa uutta elämää.
Kodista tuli perheen tarpeisiin juuri passeli. Jos budjetti olisi sallinut, Jenni olisi saattanut teettää kattoon esimerkiksi valolippoja. Yksin rakennuttaessa budjetin pitäminen oli jopa helpompaa kuin ensimmäisessä projektissa silloisen puolison kanssa.
– Ehkä yksin on tarkempi ja varovaisempi. Jos jokin näytti maksavan liikaa, jätin sen pois. Olin päättänyt, että enempää pankkilainaa en ota, pirskatti.
Jenni säästi tekemällä itse niin paljon kuin mahdollista. Hän esimerkiksi tyhjensi rakennusjätettä pakettiauton perä kerrallaan. Isä ja veli auttoivat muun muassa pihatöiden kanssa.
Ensimmäistä taloa rakentaessaan Jenni otti raskaasti, kun jokaisessa viikkopalaverissa tuli aina esille jokin uusi haaste. Kun talo lopulta oli valmis, hän oli aivan loppu.
Toinen rakennusprojekti sujui rennommin.
– Varsinaisessa rakentamisessa oli varmasti yhtä paljon haasteita, mutta suurin ero oli omassa suhtautumisessani. Ongelmatilanteissa pitää vain miettiä vaihtoehdot ja ratkaista asiat. Nopeasti ne vaikeudet unohtuvat, kun palkinto seisoo lopussa.
Jenni haaveilee jo seuraavan, isomman talon rakentamisesta. Jos läheltä vaikka tulisi joskus järvenrantatontti myyntiin.
– Sanotaan, että kolmas talo on se, jossa kaikki on kohdallaan.
