Vanhaan savutupaan astuessa tuntuu kuin astuisi sisään kansansatuun: ikkunasta kurkistavat pikkulinnut ja vaahtera, varpaat uppoavat pehmeään lampaantaljamattoon.
Talo sijaitsee Iisalmessa Ylä-Savossa. Mutkaisen ja mäkisen tien varrelta löytyvä harmaakeltainen hirsitalo jakautuu rakennusvuodeltaan kahteen osaan: Vanha puoli, savutupa ja kaksi kammaria on rakennettu noin 1890-luvulla. Uusi puoli nousi paikoilleen noin 30 vuotta myöhemmin.
Ylätaloksi nimetty talo koki radikaalin, mutta perinnerakentamisen mukaisen muodonmuutoksen kuusi vuotta sitten, jolloin talon asukkaat ostivat talon pihapiireineen ja joenrantapalstoineen.
– Olimme ostaneet 170 neliön kotiaihion, projektin, työleirin ja unelmien täyttymyksen eli kaipaamamme elämäntavan. Vanhat talot kiehtovat meitä molempia. Olemme puuhaajia, emmekä osaa olla ilman projekteja. Vaikka tekeminen on loputonta, on se mieleistä, taustoittaa Anu Kekkonen.
Anu ja Jaakko Kekkonen kirjoittivat ylätalolle uuden luvun. He kaivoivat esiin alkuperäiset hirsiseinät, kattolaipiot, puhdistivat ja maalasivat lattialankut, tutkivat ja nuuskivat talovanhuksen perusteet ja ullakot, ja korjasivat sen mitä piti. Ostohetkellä pariskunta oli henkisesti varautunut noin viiden vuoden remontointiaikaan. Nälkä kuitenkin kasvoi tehdessä, ja projektin loppumetreillä asiat etenivät aikataulua nopeammin.
Kekkosten intohimona on itse tekeminen ja perinnerakentaminen. Anu perustelee, että kyllähän ennen vanhaankin jokainen teki itse talonsa, eikä rakentamiseen erikseen kouluttauduttu.
– Kaikkea kyllä oppii tekemään, kun kysyy neuvoa, opettelee ja uskaltaa kokeilla, hän kannustaa.
Anu ja Jaakko ovat molemmat kotoisin läheltä, Anu Iisalmesta ja Jaakko Pielavedeltä. Kauemmaksi ei ole ollut tarvetta lähteä. Intohimo vanhoihin taloihin on Anun mukaan saattanut saada alkunsa lapsuudenkodista, mutta käänteisesti.
– Olemme molemmat kasvaneet 80-luvun taloissa. Ehkä niistä käsin vanhojen talon kauneuden ja arvon on nähnyt hyvin, hän arvelee.
Vaikka kotia on tehty rakennus edellä, ei tämän päivän mukavuuksista ole tingitty. Ylätalon uudelle puolelle Kekkoset tekivät ronskimmin muutoksia, sillä kotiin haluttiin maalämpö, sauna ja viemäröinnit. Keittiöön jätettiin alkuperäinen puuhella. Se antaa huoneeseen nopeasti lämpöä ja toimii kylmänä ollessaan lisätasona.
Keittiön seinillä lepää rukkien lapoja ja kummilusikoita, katon orressa roikkuvat Anun leipomat reikäleivät. Keittiön lattiaksi valittiin kivilaatta jo käytännönkin syistä. Niin upea kuin lautalattia olisikin ollut, kokivat Kekkoset kivilattian kuitenkin toimivammaksi vaihtoehdoksi lapsiperheen arjen kannalta.
– Soseita ei tarvitse kaivaa lattialankkujen raoista, nauraa Anu.
Siinä missä alakerta on voimakkaasti kiinni rakennuksen juurissa, on yläkerta Anun revittelytilaa.
– Annoin itselleni vapauden hullutella, hän hymyilee.
Katse hapuilee hirsistä tarttumapintaa, mutta löytääkin liian pienen oven keskeltä seinää. Liisa Ihmemaassa -kokemusta jatkavat mittasuhteiltaan keskenään erilaiset rappuset. Tilan värikkyys ja sen eri tasot yllättävät. Yläkerran huone on käytössä vieras- ja työhuoneena, mutta tulevaisuuden visiona Kekkosilla on tehdä siitä vanhempien makuuhuone; Kun pojat kasvavat, saavat he alakerran kaksi kammaria omikseen.
Seuraavana remontoinnin kohteena ovat piharakennukset, yksi kerrallaan. Enää ei ole niin kiire. Anu seuraa mielenkiinnolla, kasvaako pojista vanhempiensa kaltaisia keräilijöitä, vai valitsevatko he isoina modernit kivitalot. Otso ja Urho keinuvat tomerin elkein keittiön kiikussa. He kirjoittavat Ylätalon Kekkosten tarinaa parhaillaan. Savutupaan he rakentavat vilteistä majat ja temppuradat. Kuin pienet oravanpojat ikään, suurien puiden keskellä.
