Henna kuvaa Ellie-nuken elämää kymmenilletuhansille seuraajille: ”Isän hautajaisia järjestäessäni tajusin, että haluan käyttää elämäni hyviin asioihin”
Leikki auttoi Henna Kiiliä selviytymään turvattomassa kodissa. Aikuisena nukkeleikki on kannatellut häntä turvattomien suhteiden, surun ja masennuksen keskellä. Samalla se on auttanut Hennaa löytämään sekä itsensä että tavan tuoda toisille iloa ja lohtua.
Lapsuuden leikeissäni toistui sama kaava: keiju, merenneito tai joku muu nukeistani asui talossa, jonka ilmapiiri oli paha ja ahdistava. Nukke halusi vapauteen ja karkasi kotoa.
Nukella ja minulla oli paljon yhteistä, mutta minä en koskaan yrittänyt karata. Leikki oli kai tapani selviytyä turvattomassa kodissa.
Elin koko lapsuuteni hyvin eristyksissä eikä minulla ollut juurikaan sosiaalisia suhteita. Asuimme maalla, jossa meillä oli valtavasti eläimiä: lampaita, kanoja, marsuja, kaneja, poni ja kuttu. Olin ehkä kahdeksanvuotias, kun sain kuulla, että minun oli aika lopettaa nukeilla leikkiminen ja alkaa tehdä töitä.
Työt tarkoittivat raskaita tehtäviä eläinten parissa. Lypsin, vaihdoin pahnat, vein eläimille kaurat ja vedet, siivosin karsinat, pihaton ja kanalan. Kuljetin usein housuissa mukanani pehmolelua ja kerroin sille tarinoita.
”Olin ehkä kahdeksanvuotias, kun sain kuulla, että minun oli aika lopettaa nukeilla leikkiminen ja alkaa tehdä töitä.”
Joka toinen viikonloppu olin isovanhempieni luona, jossa sain viettää aikaa myös isäni kanssa. Toivoin, että olisin saanut jäädä sinne asumaan.
Pian kuvioihin tuli uusi isäpuoleni. Sain neljä sisarusta, joista vanhin on minua kahdeksan vuotta nuorempi. Yritin pitää heistä huolta, vaikka olin lapsi itsekin. Kerroin myös heille usein keksimiäni tarinoita. Halusin olla heidän turvansa.
16-vuotiaana sain kuulla, että minun on muutettava kotoa. Päädyin opiskelija-asuntolaan, jossa tapasin nuoren miehen. Pian seurustelimme ja ajattelin, että hän on pelastaja, jota olin odottanut koko elämäni.
Minulle oli kotona hoettu, etten osaa enkä ole mitään. Minua haukuttiin laiskaksi ja nokkavaksi. Olin erilainen kuin muut ja aina jotenkin vääränlainen. Toivoin, että elämääni tulisi joku, joka kertoisi mitä pitää tehdä, miten olla ja toimia. En osannut tehdä mitään oikein enkä pärjännyt yksin.
Olin niin tottunut huonoon kohteluun ja alistamiseen, etten huomannut varoitusmerkkejä. Pitkään kannattelin parisuhdetta yksin ja elätin puolisoani. En nähnyt siinä mitään väärää. Ajattelin, että rakkaus pitää ansaita, ja olin aina kaikille mieliksi.
Mies oli paljon poissa kotoa, ja vietin pitkiä aikoja yksin, vain kissat seuranani. Lokakuussa 2016 löysin Facebookista aikuisten nukkeharrastusryhmiä ja innostuin.
Nukkeharrastus ei ollut minulle uutta. Surin jo pienenä sitä, että joutuisin aikuisena luopumaan Barbie-harrastuksestani. 16-vuotiaana piilotin nuket kaappiin, kun pelkäsin kavereiden pitävän leikkimistä lapsellisena. Siksi en kehdannut aluksi kertoa nukkeharrastuksestani edes poikaystävälleni.
Vuosien varrella nukkekokoelmaani oli kertynyt yli 300 nukkea. Pelkkä keräily ei kuitenkaan ollut juttuni, ja myin suurimman osan nukeistani pois.
Harrastukseni sai uusia ulottuvuuksia, kun törmäsin Instagramissa suomalaiseen nukketiliin. Innostuin sen lähestymistavasta, jossa nukeille luodaan elämäntyyli. Perustin tilin ja aloin kuvata ja kirjoittaa nukeilleni tarinoita.
Sitten löysin nuken, jolle vaihdoin Mattelin 2015 valmistaman made to move -vartalon ja jonka hiukset leikkasin lyhyemmiksi. Syntyi Ellie from Finland. Poseerauksen myötä nukke sai lisää luonnetta, ja siitä kasvoi itsevarma, ystävällinen, fiksu, mutta vähän kömpelö nuori nainen, Ellie Aino Aalto, jolla on nykyään Instagramissa yli 40 000 seuraajaa.
Hiljalleen Ellien elämä laajeni, ja mukaan tulivat muun muassa poikaystävä Damon, Pepe-koira, isoveli Matti, pikkuveli Eelis, äiti, isä ja isovanhemmat sekä liuta ystäviä.
Ellie kulkee aina mukanani, sillä koskaan ei tiedä, milloin tulee hyvä hetki kuvata. Ulkokuvien lisäksi kuvaan kotona, jonne olen rakentanut Ellien miniatyyrielämään kuuluvia roomboxeja eli huonelaatikoita.
Valmistan miniatyyriesineitä ja ompelen ison osan vaatteista itse. Opettelin ompelemaan aikuisena katsomalla Youtubesta opetusvideoita, koska halusin valmistaa perusvaatteita tyypillisten pinkkien tilalle. Leikin kautta olen oppinut uusia taitoja, mutta myös itseilmaisua, itseni hyväksymistä ja sosiaalisia taitoja.
Leikki on osa jokapäiväistä elämääni. Se ei ole kuitenkaan vain valokuvaamista ja tarinoiden keksimistä, vaan olen saanut sen kautta ystäviä ja päässyt osaksi maailmanlaajuista yhteisöä.
Elliellä on seuraajia muun muassa Yhdysvalloissa, Brasiliassa ja Egyptissä. Osan olen tavannut kasvotusten, ja toisten kanssa yhteyttä on pidetty videotapaamisissa. Nuket ovat tavanneet toisiaan ja esiintyneet toistensa tarinoissa.
Nautin siitä, kun saan kehitellä tarinoita, joilla viihdytän itseäni ja muita. Ellien elämään on mahtunut kaikenlaista arkista ja hurjaakin. Kerran hän joutui keskelle panttivankidraamaa.
”Puolisoni oli elänyt vuosia kaksoiselämää. Aloin uskoa siihen, että pahat asiat eivät olleet totta, vaan mielikuvitukseni tuotetta.”
En elä samanlaista saippuaoopperaa kuin Ellie, mutta hiljalleen elämämme ovat alkaneet muistuttaa toisiaan.
Kun hankin Ellielle persoonallisia vaatteita ja kalusteita, kiinnostuin niistä itsekin.
Ajatukseni ja kokemukseni ovat yhä enemmän osa Ellien tarinaa. Olen pilkkonut palasia itsestäni eri hahmoihin. Olga on rääväsuinen osa minua, joka voi tehdä mitä vain. Olgassa on hulluuttani ja arvaamattomuuttani. Dianaan siirsin epävarmuuksiani. Damon taas ei pidä suutaan kiinni, jos jotain pahaa tapahtuu.
”Minun pitää oppia rakastamaan itseäni ja olla itse itseni pelastaja ja turvasatama. Kukaan toinen ei voi pelastaa tai korjata minua.”
Sitä luonteenpiirrettä olisin tarvinnut itsekin kaksi vuotta sitten, kun minulle selvisi, että puolisoni oli elänyt vuosia kaksoiselämää.
Hän oli paljon poissa kotoa, työt vaihtuivat tiuhaan, kodistamme katkaistiin sähköt, laskuja oli maksamatta ja yhtäkkiä muutimme uuteen kotiin. Mies sanoi, että oli saanut työpaikan kautta edullisemman asunnon. Todellisuudessa saimme häädön.
Näin jälkikäteen näen, että elämäni oli pitkään kaoottista ja turvatonta. Ympärilläni oli ihmisiä, jotka käyttivät minua monella tavalla hyväksi. En ymmärtänyt sitä, sillä minulle se oli normaalia. Minulle oli lapsuudesta asti hoettu, että keksin asioita ja kaikki kokemani oli vain kuvitelmaani. Aloin uskoa siihen, että pahat asiat eivät olleet totta, vaan mielikuvitukseni tuotetta.
Maailmani romahti, eivätkä jalkani kantaneet. Moneen kuukauteen en pystynyt tekemään juuri muuta kuin makaamaan sohvalla ja nukkumaan. Synkimmässä vaiheessa koin itsemurhan helpotuksena.
Sain onneksi apua ystäviltäni. He pitivät huolen, että olen hengissä ja muistan syödä. Isäni kävi luonani ja isoäitini soitteli usein. Otin yhteyttä tuttuun psykologiin sekä sosiaalityöntekijään, joilta sain apua. Sain tukihenkilön ja liityin vertaistukiryhmään.
Terapiassa olen löytänyt minuuteni sekä rajani, heikkouteni ja vahvuuteni. Olen ymmärtänyt, että minun pitää oppia rakastamaan itseäni ja olla itse itseni pelastaja ja turvasatama. Kukaan toinen ei voi pelastaa tai korjata minua.
”Olen aina ajatellut, etten ole mitään. Siksi positiiviset kommentit tuntuvatkin erityisen hyvältä. Olenkin arvokas, kaunis ja rohkea.”
Hiljalleen elämääni on tullut valoa. Terapian ja ihanien ihmisten avulla olen alkanut voida paremmin ja uskoa itseeni. Pääsin irti exäni veloista ja sain asunnon.
Olen alkanut ymmärtää myös sitä, miksi olen ollut aina erilainen kuin muut. Olen autismin kirjolla ja minulla on adhd:n piirteitä. En siis olekaan huono, laiska ja nenäkäs, kuten minulle on aina hoettu.
Osa minusta ja kokemistani asioista päätyy Ellien tarinoihin. Autismi ja adhd ovat osa Ellietä ja hänen elämäänsä. Hahmoissa onkin nykyään yhä enemmän osia minusta, ja Ellien elämänohjeet ovat keksittyjen juttujen sijaan minun ajatuksiani.
Moni on kiitellyt minua siitä, että puhun vaikeistakin asioista avoimesti. Olen ylpeä siitä, että ihmiset saavat tarinoistani vertaistukea. Olen saanut ulkomailtakin viestejä, että postaukseni tuovat iloa ja lohtua.
Olen aina ajatellut, etten ole mitään. Siksi positiiviset kommentit tuntuvatkin erityisen hyvältä. Kommenttien ansiosta olen oivaltanut, että voin olla muille vaikeiden asioiden kanssa kamppaileville roolimalli, ja antaa muille toivoa ja voimia. Olenkin arvokas, kaunis ja rohkea.
Myös isoäitini sanoi minulle vähän aikaa sitten, että hän on todella ylpeä minusta. Ne sanat olivat erityisen tärkeät. Pitkään häpesin itseäni ja sitä, etten opiskele tai käy töissä vaan olen kolmekymppinen ja sairauseläkkeellä. Olen saanut elämänkykyni takaisin ja alan vihdoin uskoa itseeni.
Isoäitini huolenpidolla ja rakkaudella on ollut suuri vaikutus minuun. Hän on opettanut minua elämään normaalia arkea ja olemaan ylpeä itsestäni. Hän on myös aika kova muija, joka muistuttaa minua, ettei kukaan saa määrätä ja alistaa.
Suurin muutos elämänasenteessani on tapahtunut isäni kuoleman jälkeen. Hän menehtyi yllättäen viime vuoden toukokuussa. Silloin tajusin kunnolla elämän rajallisuuden.
Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa isäni sanoi, että eikö olekin hienoa, kun pystyy tekemään asioita itse. Hän totesi, ettei saa jäädä märehtimään vaan pitää mennä eteenpäin. Surun keskellä päätin, että lopetan itsesäälissä rypemisen.
Kuolinsiivousta tehdessäni ja hautajaisia järjestäessäni aloin kasata itseäni. Päätin, että haluan käyttää elämäni hyviin asioihin. Siihen kuuluvat myös leikki ja itseni hyväksyminen. Minun ei tarvitse kehittää jatkuvasti itseäni. Riittää, että olen olemassa ja tyytyväinen itseeni.
Isältä perin radio-ohjattavan panssariauton, jolla hän ampui herneitä. Tuo muisto hymyilyttää minua. Aikuisten pitäisikin leikkiä enemmän.
